Vuori

Vähän sattumalta tuli tietooni, että graafikko Pekka Vuoresta on kirja. Se on julkaistu 2013, kirjoittaja on Leena Tiirakari ja se löytyi heti Kirkkonummen kirjastosta. Kustantaja on Amanita, Kai Linnilän firma, joka on julkaissut paljon hyvin hienoja ja isoja kirjoja, joita ei kirjakaupassa näekään, ja tietysti puolison, Kaari Utrion romaaneja.

Tunsin heillä oloni erittäin kotoiseksi. Talo oli täynnä kirjoja ja piipputupakkaa. Muutto maalle, esimerkiksi Someron taakse, ja jokin fiksu bisnes, on käytännössä turmion tie. Tässä tapauksessa se ei sitä ole.

Huvittelen usein ajatuksella, että tahto on täysin ylimainostettu asia ja myös luonne useammin seuraus kuin syy. Linnilät ovat kuin aineenvaihdunnan ihmeitä. Toinen on aikakautta ja taustaa ajatellen merkillisen myönteinen ja tietääkseni kunnollinen, toinen taas ahkera kuin mikä. Viisaat tietävät, ettei ihminen ole ilmapallo. Aina jossain pitääkin olla vuotoja. Minua tietenkin miellyttää, että molemmat tupakoivat, jopa sisällä huoneissa.

Pekka Vuori oli Helsingin Sanomien kulttuurin ja hiukan muidenkin osioiden kuvittaja. Kun katsoin omia skannattuja kirjoituksiani, Vuoren kuvia oli vaikka mitkä määrät. Omakin kuvani löytyi. Se on täällä kotona, kehyksissä mutta ei taida olla tällä hetkellä seinällä. En pidä tuijottelevista äijistä.

Vasta tämä Tiirakarin kirja palautti mieleen, että Vuori on vastannut kokonaisten lehtien graafisesta ilmeestä, esimerkiksi Suomen Kuvalehden ja ET:n. Hänen omat kuvakirjansa tiedän ja korttien olemassaolo on tuttua, mutta se oli uutta ja kiinnostavaa, että hän todella on kuvittanut myös sananparsia.

Ero Erkki Tanttuun on kovin selvä. Pekka Vuori pitää ihmisistä. Tanttu, jonka viivastakaan en itse erikoisemmin välitä, näytti nauttivat ihmisten tekemisestä naurunalaisiksi eli pilkkaamisesta. Hänen kokoelmissaan on kovin paljon rumia ihmisiä tekemässä tyhmyyksiä.

Kauneus ei ole katoavaa. Sen houkutteleminen esiin ikäpatinan ja erilaisten satunnaisuuksien alta voi olla vaikeaa.

Kaikkien tässä mainittujen piirtäjien esikuva, ruotsalainen Albert Engström, osasi piirtää hirvittävän puliukon (Kolingen) sanomassa jotain hienolle neidille niin että hampuusi oli kauniimpi kuin neiti. Juuri se oli Engströmin opetus, se jonka niin monet valitettavasti unohtavat.

Kari Suomalaista ajatellen pilapiirros on eri asia kuin pilkkapiirros. Eikä pila tarkoita enää pilaamista.

Pari päivää sitten asetuin varovasti epäilemään ihailijoiden näkemystä valokuvaaja Cartier-Bressonsta oikean, ratkaisevan hetken vangitsijana. Mietin onko tuo löysää mystiikkaa tuo yksi ainoa oikea hetki. Eikö niitä voi olla monta? Osaan kuvitella suorituksen, vaikkapa se hyvin kaunis korkeushyppääjätär ylittämässä tai pudottamassa riman olympialaisissa (Vlasic). Google-kuvahaku osoittaa, että jokseenkin kaikki kuvaajat ovat keskittyneet selvästi eroottisiin otoksiin hänen hypyistään. Ei ihme.

Ihmisellä niin kuin metsällä on sadat kasvot. Ikä muuttaa niitä mutta niin muuttaa myös tuuli, pakkanen, painovoima ja valo. Ellei sitä olisi minulle niin uskoteltu, en hetkeäkään luulisi, että tuosta ikkunasta nyt näkemäni metsä on sama kuin se oli heinäkuussa. Onneksi on valokuvat. Niitä voi vertailla vierekkäin.

Jotkut taidemaalarit ovat kuvanneet metsän niin hyvin, että katsoja käsittää heti, millä tavoin siellä kaikuu. En ole varma, missä se perintötaulu on nyt, Raumalla ehkä, kun siinä elokuun kuvassa kuulee hyönteisten sirinän ja ne muutamat linnut, jotka eivät vielä ole vaienneet.

Pekka Vuoren kirjassa on joukko teoksia, jotka taiteellisen tasonsa vuoksi kuuluisivat Atneumiin. Ehkä ne päätyvätkin sinne.,

En tarkoita viivan ja värin yhdistelmää, joka on niin mainio. Tässä tekniikka avasi ovia. Joku Rudolf Koivu joutui melkein aina tyytymään vähiin väreihin, koska kirjapaino ei oikein toistanut muuta. Kirjapaino on edelleen vähän avuton. Tosin maisemakuvissa stokastisen rasterin käyttäminen auttaa, mutta kyllä tuotekin alkaa silloin nousta hintoihin.

Sanomalehtityön koulima kuvittaja joutuu toimimaan samaan tapaan kuin julistetaiteilija. On saatava todella vähällä esiin paljon.

Kirjan kansi on vaikea. Ruotsissa näkyy edelleen kirjoja, joiden kansi on käsin tekstattu. Suomessa ei taida enää olla yhtään graafikkoa, joka osaisi tuon vaikean taidon. Taito se on ja kansainvälinen. Katselin taas kiinalaisia lähteitäni. Vaikka ei tuntisi kirjainmerkkiä tai vaikka tietäisi vain sinne päin sen jonkin merkityksen, viivat ja niistä muodostuva kokonaisuus tuottavat samaa mielikuvaa kuin tussimaalaus, jossa pari ruokoa taipuu veden yllä.

Eräällä erittäin hyvin tuntemallani ihmisellä on palvelutalossa mukanaan kaksi kirjan kansikuvaa, Martta Wendelinin. Minun silmissäni ne olivat ennen liian tuttuja. Nyt olen alkanut nähdä niiden arvon. Wendelinillä oli kumma taito luoda kirkkautta käyttämällä himmeitä värejä.

Pekka Vuoren parhaissa kuvissa on samaa mahdottomuutta. Pehmeys on yleensä huono asia kuvassa. Se on sama kuin vetelyys, epämääräisyys. Mutta joskus viiva ja sen kuva on pehmeä ja kirkas kuin pienen lapsen poski.

Silloin on syntynyt kuva, jota haluaisi katsoa ainakin kerran päivässä loppuelämänsä.

Tämä jutun kuvan, Vuoren versio Simbergin haavoittuneesta enkelistä, nipsaisin selostamastani kirjasta. Enkeli parantui!