Juoksija

Karo Hämäläisen ”Yksin”, Paavo Nurmen kuvitteellinen elämäkerta, minä-muotoon kirjoitettu, kannattaa lukea. Se on selvästi osa tätä nuoremman polven nuorempaa proosaa, joka näyttääkin saaneen yleisönsä. Kirjoittaja on ammattitaitoinen, koska tekstissä on selkeyttä.

Myös suosikeissa on romaaneja, joihin en mielly. En tunne tarvetta kirjoittaa niistä. Jos teksti ja kerrottava ovat eri paria tavalla, jota en ymmärrä, vika voi olla omani. Mitä sitä turhaan levittelemään.

Paavo Nurmesta on legenda. Sen avulla rakensivat oma uraansa Martti Jukola, Lauri ”Tahko” Pihkala ja Urho Kekkonen.

Urheilun käyttäminen kansallisten pyrkimysten tueksi on tuttu asia. Voi suorastaan olla niin, että suomalaiset tulivat keksineeksi sen. Ellei sitten käy ilmi, asiaa tarkemmin tutkien, että ruotsalaiset olisivat olleet silläkin asialla ensimmäisinä.

Se ei ole aivan yhtä tuttua, että urheilu oli poliitikkojen ja liikemiesten ponnahduslauta. Ihmiskohtalot ovat kohdittain surkeita. Lukemattomilla Suomen kioskeilla entiset huippumiehet ovat kaataneet suuvettä pilsnerin sekaan.

Kansainvälisten urheilujärjestöjen napamiehet ovat oman käsitykseni mukaan olleet aikamoisia roistoja joka sorkka. Odottelen, että jalkapallon FIFA:n jälkeen otetaan esiin Olympiakomitea. Ehkä niin ei kuitenkaan käy, koska olympialaisten raha- ja mainosarvo on niin suuri.

Nurmi-kirjan voi lukea tuon perinteen kritiikkinä. Toisaalta se on kertomus siitä, miten huippumies ajaa itsensä yhä täydellisempään yksinäisyyteen, jossa ystäviäkään ei oikeastaan ole. Kolmanneksi se on pitkä novelli, jossa aiheena on päähenkilön poikkeuksellisuus, aika lähelle autismin tai aspergerin eräitä ilmenemismuotoja tuleva henkinen rakenne.

Suurmiehiä ja merkittäviä naisia tarvitaan, koska he ovat kahdella jalalla kulkevia peilitaloja. Jokainen voi katsella heistä omaa, vääristynyttä kuvaansa ja aivan oman valintansa mukaan joko itkeä tai nauraa.

Merkkihenkilö on barokki-ilmiö. Ihminen on sekä biologisesti että kulttuurisesti monipuolisuusihme. Barokkia on se, että jokin ominaisuus tai kapea kykyjen kimppu kehitellään mahdottomaksi, usein naurettavaksi.

Sanoisin pahemmin, mutta Bach oli barokki-ilmiö ja urut ovat barokin vertauskuva, ilveellinen soitin, josta nyt kuitenkin satun kovasti pitämään.

Kirjan yksinäinen juoksija esitetään ihmisenä, joka ei missään tapauksessa halua jäädä toiseksi. Hänen on voitettava ja voitettava aina. Urheilu-uran jälkeen liikemiehenä – rakennusurakoitsijana – hänen on edelleen voitettava, mutta nyt suoraa rahaa.

Ja kyllä hän voittaakin, aivan rehellisin ja järkevin keinoin.

Romaanikirjailijan ongelma on kuvattavaa rakastuminen. Tässä juoksijan kuva on johdonmukainen ja uskottava, vaikka episodi kaukaisesta rakastetusta tuntuu vähän oudolta.

Näkisin tämän juoksijasankarin hiukan toisin kuin kirjoittaja. Minun silmissäni Nurmi oli niin ilkeä ja pilallinen mies, että voittamista tärkeämpää hänelle oli, että toiset hävisivät. Jos häviäjä oli tiedetty mies – vaikkapa Ville Ritola, joka olisi halunnut sitä voittoa oikein kovasti – hänen kukistamisensa saattoi tuntua todella koukuttavalta.

Ymmärtäminen tuli muotiin 1950-luvulla psykologian kylkiäisenä, vaikka hiukan yleisemmällä tasolla tämän ”verstehen” oli ollut esillä historiassa ja yhteiskuntatieteissä vuosisadan alusta.

Yliymmärtäminen on edelleen muotia.

Sotasankareita miettiessäni olen tullut sellaiseen tulokseen, että joukossa on jokin määrä ihmisiä, jotka nauttivat aidosti tappamisesta, ja sellaisiakin, joille kiduttamalla tappaminen oli mieleen.

Näin ajatellessani en viittaa psykoanalyysiin enkä erehtyneeseen sukupuolisuuteen. Arvelen vain, että näin nyt oli.

Monissa kilpailua sisältävissä toiminnoissa on mukana ihmisiä, joita elähdyttää, joiden askelia siivittää, toisen ihmisen vahingoittamisen himo.

Mielestäni kosto on katkera myös kostajan suussa ja olen sellaisella kannalla, että voittaminen tuhoaa ihmisen pala palalta. Normaaliuden näkeminen ja tavallisuuden ymmärtäminen kun olisi korkeinta, mitä kannattaa tavoitella.

Romaanikirjailija on jättänyt aika vähälle tämän suunnan ajatukset, vaikka Nurmi tiettävästi kiusasi kanssaan kilpailleita joskus aika näkyvästikin.

Rinnalle asettuu Tammen pari vuotta sitten julkaisema aivan mainio romaani Emil Zatopekista. Siinä oli tehty toinen ratkaisija. Päähenkilö, joka hänkin oli ainutlaatuinen kyky, nähtiin historiansa ja ympäristönsä vahvasti muovaamana.

Lukijana uskoisin Paavo Nurmesta jotain saman suuntaista. Voi olla, että olen aivan väärässä, mutta hänen hahmossaan näen jotain hänen nuoruusvuosiensa kansalaissodan (19-vuotias) silmittömyydestä ja tunnehimosta.

Nurmi oli suhteessa isänmaallisuuteen puolueeton. Hän ei vastustanut sitä, jos siitä oli hänelle itselleen hyötyä. Varsinaisesti mikään sellainen häntä oikein liikuttanut.

Mutta kukaties hän oli – taitava, sitkeä, tiensä raivaajana armoton – luodakseni tässä nyt yhteenvedon toiseen turkulaiseen tukeutuen – urheilukenttien Koskenniemi.

Lukija voi muistaakin, että pidän Koskenniemeä hyvin merkittävänä kulttuurihenkilönä, jonka erittäin huono maine on osittain kilpailijoiden järjestelmällisen vähättelyn tulosta.