Tipaton tammikuu loppui

Hyvä että on putkihenkilö ja sähkömies, jotka ovat kumpikin tahollaan tulleet siihen tulokseen, että vähimmällä pääsee vastaamalla puhelimeen outoinakin aikoina, jos meiltä soitellaan.

Siten tipaton tammikuu jäi lyhyeksi. Vettä tulee taas. Käyttövesien rahtaaminen kanistereilla kaupan tai parkkihallin vesiposteista käy työstä ja erilaiset toimet, kuten hampaiden peseminen yksi kerrallaan tai käsien kannu toisessa kädessä ei ole pitkän päälle viihtyisää.

Olin uimahallissa. Edelliskäynnistä on aikaa, koska olin silmieni takia kiellossa aika kauan, eikä se klooripitoinen vesi vieläkään houkuttele.

Mutta jälleen tuli todistus siitä, että tulevaisuus on nuorten naisten!

En keksinyt, miten vaatelokeron oven saa lukkoon ja siis avaimen mukaani. Vastapäätä pukeutuva noin nelivuotias sydämenmurskaajatar huomasi heti ongelman ja opasti ystävällisesti teknisen ongelman ratkaisussa. Se kortti pitää jättää siihen lukkoon. Enhän minä sitä ymmärtänyt, varsinkin kun ohje oli kirjoitettu selvästi kaapin oveen.

Uusi naisystäväni, jonka nimeä en tullut tietämään, valvoi syrjäsilmällä isäänsä, ettei tämä esimerkiksi panisi kenkiä väärään jalkaan, pujottautui mekkoonsa ja teki naisten vuosisataisen eleen, kohensi asuaan tottuneesti ja taitavasti kuin kameran eteen astuva uutisankkuri, ja istui odottamaan. Toivottavasti hänen isänsä osti jäätelöt. Uimahallissa käytyä sellainen kuuluu asiaan. Ja ulkona oli pimpelipom-tyyppinen lumisade (”lunta tippuu hiljalleen – pimpelipom – pikku karhun varpaille…”)

Kun kävimme tässä hiljan eli noin neljäkymmentä vuotta sitten säännöllisesti hallissa, taika vaikutti. Nyt olen kuullut, että lapsenlasten laita on sama. Sangen usein näen lapsikuormia ikkunoistani.

Taika on se, että lapset nukahtavat aina auton takapenkille noin kolme minuuttia ennen kotiintuloa. Ja kun pieni lapsi nukahtaa, se on kuin lakki putoaisi naulasta, niin odottamatonta ja niin kertakaikkista.

Järkevät vanhemmat tietenkin tuuppivat ja nipistelevät lasta parhaansa mukaan, jotta tämä tepastelisi sisään omin jaloin, mutta ei se yleensä auta. Seuraus on kaikille tuttu. Nukkumaanmenoaikaan asianomainen on pirteä kuin peipponen.

Yksi lapsi oppi hyvin varhain lukemaan ja vastasi itse iltsasaduistaan. Joskus hän läpsytteli sängystä kysymään, että miten tämä Bertelskiöld äännetään. Yksi toinen lapsi, tyttö, keksi satuja itse ja kertoi niitä toisille lapsille. Joissakin saduissa oli sopiva feministinen subteksti. Mieleen on jäänyt erikoisesti ”Pippelitontun seikkailut”. Olisiko taustalla kummitellut myös Hyppeli-hiiri, siis tämä joka asusti Myökkipyökkimetsässä.

Kyynisyys on pintapuolisten ihmisten tauti. Se on yhtä helppoa kuin sanojen väänteleminen tai kiroileminen. Jotkut vaikeammat ja monet helpot depression muodot oireilevat turhuuden tuntoina – sellaisia on kirjattu jo Vanhaan Testamenttiin ja sen jälkeen ahkerasti kaikkeen kirjallisuuteen. Elämä on olevinaan tarkoituksetonta.

Ehdotan hoitokeinoksi uimahallissa käyntiä. Tosin oikea ajoitus on ongelma. Joskus arkisin halleissa on sellainen siskonmakkarakeitto, ettei sekaan mahdu, ja myös ilma on täynnä kiihtynyttä kiljuntaa. Luultavasti koululuokat käyvät halleissa hurvittelemassa.

Näyttäisi siltä, että lapsiperheissä vuorotellaan tai katsotaan kortilla, kumpi käy kaupassa ja kumpi menee kakaran kanssa halliin. Siten ajankohta saattaisi olla tyypillisesti lauantain aamupäivä.

Arvelen käyväni selvittämässä, miten aamu-uinnit sujuvat. Näyttää siltä, että useimmat tai kaikki hallit avaavat parina aamuna kuudelta. Tapa on siis säilynyt. Jo kauan sitten kuulin, että tiedonhaluiset nuoret opiskelijat hankkiutuivat Tapiolan hallin aamusaunaan imemään viisauden sanoja. Joku professoriporukka oli ottanut tavakseen kokoontua siellä aamun hiljaisina tunteina vaihtamaan sekä asiallisia että epäasiallisia kuulumisia. Olen muistavinani, kuka oli porukan kingi, mutta koska kaikki ovat kuolleet, nimi ei tuo enää hyödyllistä lisäinformaatiota.

W.C. Fields kiteytti aikoinaan, ettei ihminen, joka aidosti vihaa pikkulapsia ja hauveleita, voi olla paatunut tai paha.

Fields laukoi syvällisiä totuuksia – kunhan muistaa, että kysymyksessä on aina pettämätön käänteishuumori.

Mahtaako koulukypsyyskokeissa olla käänteishuumoria tai ironiaa? Luin joskus jostain, että alle kuusivuotiaat eivät ymmärtäisi sellaista. Väite vaikuttaa joka tapauksessa perättömältä.

Olisiko peräti niin, että lapset toivat Suomen kirjallisuuteen Teuvo Pakkala ja Maria Jotuni. En siis tarkoita satuja, vaan normaalia kirjallisuutta, jossa kerrotaan lapsista. Pakkala jäi alunperinkin Juhani Ahon varjoon. Maahan ei silloinkaan mahtunut kahta erinomaista prosaistia. Jotuni on muuten vain mennyt muodista ja ”Huojuvan talon” leimaama siihen määrään, ettei muita teoksia muisteta.

Koska mainitut ovat tekijänoikeudesta vapaita, heidän kirjojaan saa halvalla Elisan sähkökirjoina ja ilmaiseksi gutenberg.org -verkkopaikalta.

Lukaisin Jotunin arkielämää ja jäin vähän miettimään. Että osaa olla erinomaista, kehittynyttä ja valmista tekstiä. Oli sekin aikaa, kun Kuopiossa A. Järnefeltin ollessa kuvernöörinä vaikutti hänen rouvansa Elisabeth kuuluisine poikineen, kauppias Minna Cant ja lähitalon pikkutyttö Maria Haggrén, myöhemmin Jotuni, avioliitossa Tarkiainen. Pojanpoika Kari Tarkiaisen elämäkertateoksesta käy hyvin ilmi, ettei hyväksi kirjailijaksi noin vain tulla – ja samoin se, ettei Huojuva talo ole kertomus kirjoittajan omasta avioliitosta.