Lukumietteitä

Tämä esihistoriakirja (”Muinaisuutemme jäljet”) osaa kiihdyttää. Vakiintunut jäsentely on rikottu. Esihistoriaa ei seurata keramiikan perusteella nimettyjen kulttuurien mukaan, mutta onneksi näitä kulttuureja (tyyppi ”Säräisnemi I”, ”Jäkärlä” ei ole hylätty, koska ne ovat esityksen lukemisen ja asioitten löytämisen kannalta tarpeellisia.

Vaikka periodisointi eli jako erilaisiin vanhempiin ja nuorempiin kausiin tai kivi- ja metallikausiin, on todettu mielivaltaiseksi ja osittain häiritseväksi, siitä on samasta syystä pidetty kiinni.

Useimmille lukijoille vuosiluvut, esimerkiksi 3900 eaa. tai 2900 eaa. ovat epähavainnollisia. (Arkeologiassa tuo ”eaa” (BCE) on mielestäni täysin perusteltu ja parempi kuin aikamäärä ” 5900 vuotta sitten.

Lapin historia, joka siis kiinnostaa nyt eniten, on muuttunut todella paljon, ja sivutuotteena nimenomaan saamelaisten tutkijat sanovat aika suoraan, että suomalaiset – saamelaiset on huono vastakkainasettelu ainakin ennen vuotta 1600 jaa. Myös geenitutkimus saa tervetulleen luonnehdinnan: kysymyksessä ovat vuosituhansia muuttuneet geenipoolit.

Hyviä ovat myös yleishuomautukset, kuten arvelu, että metsästyksellä eläneet ryhmät eivät välttämättä olleet ongelmattomissa väleissä paikalleen asettuneiden karjaan ja viljelyyn turvautuvien ryhmän kanssa.

Silmiä avaavaa uutta ovat tiedot ja piirrokset esimerkiksi Kemi- ja Torniojoen varren uskomattoman suurista asumisrykelmistä – kaksikinsataa asumusta pienellä alueella. Myös johtopäätös on hyvä: noin suurella joukolla myös metsästäjillä oli luultavasti työnjakoa eli kivisepät, luun ja vuotien muokkaajat ja noidat olivat omia ryhmiään, ja havainnot asuntojen suuruudesta ja esineistä tukevat tätä.

Kivikaudelta siis löytyy hirsille tuettuja asumuksia, joiden ulkomitat ovat jopa 10 x 50 metriä. Ja Kierikin kivikauden kylä (ennallistus) on käytävä katsomassa.

Sekin on helppo hyväksyä, että ”maahanmuutto” ja ”kansainvaellus” ovat sanoja, jotka ehkä hämärtävät enemmän kuin selittävät. Pienten ja suurten ryhmien liikehdintä on ollut pysyvää ja jatkuu tälläkin hetkellä.

Laajan kirjan jäsentäminen pyyntitapojen ja muiden elinkeinojen, asumisen, työkalujen ja vastaavien mukaan on hienoa.

Samalla suureksi osaksi keinotekoinen rajamuuri arkeologian ja historian välillä kaatuu. Sietää kaatuakin. Historian rajoittaminen kirjoitettujen dokumenttien aikakaudelle on vanhentunut ajatus. Etenkin Ranskassa on väitetty pian 100 vuotta, että myös esineet ovat dokumentteja, joiden ”kertomusta” ja uskottavuutta on syytä selvittää.

Tässä vaiheessa heitän historian puolelta muutamia kysymyksiä. Kivikauden punamulta, jolla vainajat ja luultavasti myös elävät siveltiin, oli vahva ja pitkä perinne.

Onko kukaan ottanut selvää, liittyisikö tuo tapa elävillä hyönteisiin tai lämpötalouteen. Pidän aika todennäköisenä, että myös tottuneilla ja karaistuneilla muinaisasukkailla oli kesäisi huolta hyönteisistä kosteikoissa, joita riitti.

Vakavammin: mitä tottuneet lääkärit mahtaisivat arvata uudesta, verrattomasti laajentuneesta aineistosta. Neanderthalin ihmisen ja meikäläisten vaiheita käsiteltäessä on viitattu muun muassa immuunijärjestelmän tehoon. Kun ”pullonkaulat” ovat selvästi olleet hyvin tärkeitä muualla maailmassa ja täällä, mitä asiantuntijat ajattelevat tällä hetkellä J. Diamondin oivalluksesta eli ihmisten kulkutaudeista karjatautien muunnoksina.

Jostain syystä tarttuvat taudit mainitaan vain historian yhteydessä. Olisiko esihistoriassa ollut toisin. Tiedämme että esimerkiksi petoeläimille hampaiden menettäminen tai kuluminen merkitsi kuolemaa. Olisiko ihmisillä ollut sama kohtalo?

Meitä on ruokittu eläinten käyttäytymistä esittelevillä dokumenttielokuvilla. Olemme nähneet niistä, että apinoiden ja delfiinien ja muurahaisten lisäksi hyvin monet lajit kykenevät merkillisiin, pitkäjännitteisiin suorituksiin.

Entä jos lakkaisimme pitämästä esihistorian ihmisiä tyhminä ja jälkeenjääneinä? Ihmislajin erikoispiirre näyttää olevan loputon sopeutuvuus ja siihen liittyen kekseliäisyys.

Esimerkiksi varhaismetallikauden kahdesta puusta laminoitu, sakaroita myöten viimeistelty jousi on erittäin hienoa suunnittelua. Miten mahtaa olla linko? Jo assyrialaisilla oli armeijassa erikseen linkojoukot. Entä heittäminen? Miten hyväksi ihminen voi harjaantua heittämään kiviä. Metsäkanalintujen tappaminen soitimelta oli luultavasti hoidettavissa kasalla sopivan kokoisia kiviä, mutta entä latvalinnut ja vesilinnut?

Suomesta löytyy jatkuvasti kalliomaalauksia. Kirjassa selvitetään niihin liittyviä asioita kuten metsästysonnea. Miten olisi lisäksi liikennemerkki? Sekä maalaukset että hautaröykkiöt on taatusti selvitetty oman porukan uusille jäsenille. Esimerkiksi Saimaalla löytäminen ei ole ollut milloinkaan helppoa, mutta eksyminen on. Luultavasti kivikauden ihmiset ovat hallinneet hyvin sissitaktiikan eli esimerkiksi harhauttavien kulkuväylien tekemisen maastoon.

Muutaman kilometrin päässä on paikka, josta Sibelius löysi Suomen ensimnäisen kalliomaalauksen ja Kehä III:n tuntumassa asuinpaikka, joka on ollut tiettävästi käytössä viimeksi kuluneet viisi tuhatta vuotta.

Espoossa ja Vantaalla olisi lisää.

Ei paha.