Nostalgia…

Tarkovskin tuotanto menee kevään aikana Orionissa eli elokuva-arkistossa. Andrei Rublev on vaikuttanut huumaavasti, mutta muihin Tarkovskin teoksiin en ole saanut varsinaisesti otetta. Kevään kuluessa on tilaisuus ottaa uusiksi. Uhri ja Notalgia ovat selvästi mestariteoksia, mutta niiden omituisuus ei auennut aikoinaan. Olen ymmärtänyt joskus kysyä neuvoa lapsiltani. Aikoinaan luulin Lynchiä ja Tarentinoa yhdentekeviksi. Jopa olin väärässä.

En löytänyt vähällä vaivalla lähdettä, mutta siis joku joskus sanoi: ei nostalgiakaan ole samanlaista kuin ennen.

Tuo sivistyssana, siis menneisyyden kaiho, on vilahtanut kommenteissa muutaman kerran. Vaikka olen etuoikeutettu nössö ja omia menneisyyden muistoja on paljon, vastustan empimättä sitä ajatusta, että mennyt aika olisi ollut parempi kuin nykyinen.

Vaikka vastusta ”edistyksen” käsitettä historiassa ja filosofiassa, näen mielestäni huimaa edistystä jokseenkin kaikessa, missä olen ollut mukana. Olimme sisarusten kesken välillä henkitoreissamme kovien lastentautien takia, kuten tuhkarokon – tulirokolta taisimme kuitenkin säästyä. Itse sain 50-luvun alussa kovan kuurin ihmeellistä uutta lääkettä, nimittäin antibioottia (streptomysiiniä) kovaan keuhkokuumeeseen. Ravitsemus muuttui ratkaisevasti joskus kouluvuosinani – myös maalla. Aikuisiälläni en usko tunteneeni ketään köyhyyden vuoksi jatkuvasti nälkää näkevää, mutta lapsena kyllä. Menemättä laajemmin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin väittäisin että suvaitsemattomuus ja raakuus ihmissuhteissa olivat jotain aivan toista kuin nykyisin.

Historian harrastamista ja tutkimista pidetään usein hentomielisyytenä tai muuten ajanhukkana. ”Emme opi historiasta mitään” on hyvä esimerkki itsensä kieltävästä lauseesta. ”Emme opi jne.” on väite, joka voi perustua vain käsitykseen historiasta eli historian ja nykyisyyden vertailuun. Lisäksi se on sekä arkiymmärryksen tasolla että empiriana selvästi virheellinen.

Historiana esitetään kaikenlaista viisastelua, jota muka pitäisi uskoa. Esimerkiksi väite, että suomalaiset ovat jumalan valittu kansa sisältää ainakin kolme sillä tavoin sotkuista ajatusta, ettei väitteessä ole mitään mieltä. Pitäisi uskoa jumalaan, pitäisi uskoa että jumala voi valita jonkin kansan, siis jonkin toisen kansan kustannuksella, ja pitäisi uskoa tuon valinnan vihjaamaan determinaatioon eli tavalla tai toisella määräytyvään kohtaloon. Kohtalo on sana, jota voi käyttää miten tahansa. Tapaturmatilanteissa sillä on sisältö – kysymyksessä on sattuma, ei jonkun syyksi luettava tahallisuus.

Toisaalta sattumaa ei ole olemassa. Tuo sana kiistää myös syyt. Kruunu vai klaava on sattuma – mutta vain jos kolikon heitto on määritelty niin ettei pajatsomaista sivallusta kämmenelle hyväksytä.

Älkää suotta kommentoiko, koska tiedämme kaikki eri tieteiden ja tekniikoiden tavat käyttää sattumanvaraisuutta hyväkseen esimerkiksi tilastotutkimuksissa ja yleisesti todennäköisyysteoriassa.

Väitteeni on huvittava siksi, että käytännössä satunnaisuus määritellään lopputuloksesta käsin – todennäköisyyden tai säännönmukaisuuden puute.

Suomen talouden, sopimusjärjestelmän ja ylivoimaisen maahanmuuton ongelmiin suosittelen kivikauden historiaa. Sekä ongelmat että ratkaisumallit löytyvät selkeämpinä ja yksinkertaisempina kuin omasta ympäristöstämme.

Eilen, pakkasella, laittauduin varta vasten Akateemiseen hankkiakseni vesi kielellä odottamani Gaudeamuksen uutuuskirjan Haggrén ym. ”Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle”.

Oli hiukan jo kivikaudella tunnettuja ongelmia, joiden aiheina olivat vesi ja jää. Apuun saatiin sähkömies. Sen takia en ehtinyt lukea kuin satakunta sivua ja todeta muun ohella, että kaksi jaksoa Tunturi-Lapista on saatava tavalla tai toisella antologiaani.

Oheishavainto oli selvä. En ole odottanut turhaan. Kirja vaikuttaa erinomaiselta.

Yliopistopiireissä olen kuullut sellaistakin, että heti teologien jälkeen vihaisimpia rettelöitsijöitä ovat arkeologit. Väite on tietenkin perätön ja kunnialle käyvä. Sanoudun siitä irti.

Mutta ”Suomen kansaa” tai esimerkiksi saamelaisuutta harrastavat tutkijat ovat kautta vuosikymmenien olleet kiinnostuneita eräistä havainnoista ja taas välinpitämättömiä toisiin nähden tavalla, josta kaltaiseni ilkeämielinen lukija jää hiukan ymmälleen.

Kun en ole arkeologi, olin aivan yllättynyt saadessani vasta kirjahankkeeni yhteydessä tietää, että Saariselän Luirojärvellä on löydetty hyvin vanhoja muinaisjäännöksiä, ja nyt eli eilen, että tuhansia vuosia vanhoiksi hiiliajoitettuja liesilatomuksia on nyt löydetty entisen Lapin läänin alueelta vaikka kuinka paljon.

Lyhyesti ja vakavin lupauksin asiaan palaamisesta tässä on nyt vanhoihin yhdistetty erittäin suuri määrä uusia tutkimustuloksia. Ja jo nyt ilmaisen mielihyväni lausemuodosta, jossa mainitaan, että saamelaisten ja muiden erillään eläjien verottaminen tai ryöstäminen olisi ollut käytännössä huomattavan vaikeaa, joten ajatusta kauppapaikoista ja vaihtokauppasuhteista on syytä kehitellä.

Luullakseni olen joskus sanonut itsestänikin, että ainakin itä-suomalaisten korvaamaton kyky on ollut ainakin tuhat vuotta juosta metsään herroja piiloon.

Nykypäiväänkin sopiva opetus kivi- ja metallikausilta ja myös keskiajalta on hyvin selvä. Ryöstäminen yleensä ja sodankäynti erikoisesti ovat turhan kalliita ja vaarallisia tapoja hankkia himoittuja tavaroita. Kaupankäynti tulee halvemmaksi. Asianmukaisen uhkailun jälkeen sopiminen on viisainta.

Ikuinen harmimme, meitä etevämmäksi pelätty Ruotsi saa muuten tästä kirjasta lommon. Gotlannin saarelta on tähän mennessä löydetty 70 000 islamilaista hopearahaa. Niiden käyttöaikana ei ollut vielä olemassa mitään Ruotsia. Eikä muuten Suomeakaan.