Stråth

En tiedä, miksi jotkut ”asiantuntijat” nousevat suureen julkisuuteen, jotkut eivät. Lainausmerkit edellisessä virkkeessä tähdentävät asiantuntijuuden epäselvää käsitesisältöä. Tässä yhteydessä tyydyn siihen, että asiantuntija on henkilö, jolla on asiasta paperit.

Harkitsemattomassa mediassa, johon luen noin sata prosenttia painetusta ja verkkomediasta, dosentti on epäilyn ja joskus pilkanteon kohde, mutta professori on kova juttu.

Siinä sivuutetaan sekin, että näihin päiviin asti käytännössä jokainen professori oli myös dosentti. Itse olin. Jos professuuri ja dosentuuri poikkeavat toisistaan, on perusteltua käyttää eri nimikkeitä.

Dosentuuri on merkillinen jäänne. Käytännössä se tarkoittaa 2 x tohtori & luultavasti professorin pätevyys.

Juridiikassa väitetään nyt, että valtiosääntöoikeuden asiantuntijoita käy eduskunnassa liikaa ja heidän puheillaan on liikaa painoa. Itse asiassa ymmärrän tämän moitteen hyvin.

Historiassa Kuisma ja Keskisarja ovat usein esillä. Se on mainio asia. Etenkin aikaisemmin Klinge nähtiin usein. Nyt hän lienee keskittynyt kirjoihin, päiväkirjoihin ja muistelmiin. Se on erinomaista. Kaipaisin vain henkilö ja asiahakemistoa verkkoversiona.

Se että tutkija on julkisuudessa tuntematon, ei todista mitään.

Otsikon Bo Stråth on esimerkki. Luullakseni hän on nimenäkin aika tuntematon, vaikka on ainakin Euroopan, ehkä maailman mittakaavassa poliittiseen teoriaan painottuvan sosiaalishistorian johtavia nimiä. Näinä aikoina hän on julkaissut kansainvälisestä järjestelmästä yhdessä professori Matti Koskenniemen kanssa, joka on merkittävä kansainvälisen oikeuden tuntija ja useimmiten oikeassa siitä huolimatta, että hänellä on näkyvä tarve olla oikeassa.

Stråth on ollut määrätietoisesti mukana tutkijapiirejä laajemmalle yleisölle osoitetuissa historiateoksissa, kuten Norstedtin Ruotsin historiassa. Hän on siis ollut vähintään hyväksymässä nykykäytäntöä, jossa aika abstraktisten asioiden ohella kerrotaan esimerkiksi nimeltä mainitun teollisuuspatruunan törkeistä naisseikkailuista tai sitten toisaalta huomautetaan Wallenbergien erinomaisesta kyvystä pysytellä näkymättömissä silloinkin kun heidän suvullaan oli käsi kyynärpäätä myöten hillopurkissa.

Suosittelen normaalia ohjelmaa. Jos harjoitat järjettömän liikunnan ja tuloksettoman dieettipuuhastelun sijasta tosiasioita ja tulkintoja, Pohjoismaiden historiassa on luontevaa edetä Herman Lindqvistin nautittavan kertovasta historiasarjasta tuohon Norstedtin sarjaan, jota tosin on hankala lukea sängyssä, kun niteet ovat niin paksuja ja painavia.

Jos kiinnostutte, olkaa tarkkana. Ehkä taloudellisista syistä markkinoilla on vajaita sarjoja. Kahdeksanosainen satsi tulee kiinni nykyaikaan. Sarjan päätoimittaja on Dick Harrison ja 1800-lukua koskevan jakson vastaava on Bo Stråth, mutta niteessä on mukana muitakin kirjoittajia.

Erikoisen viehättynyt ole oppihistorioitsijoiden osuuksista, jotka piirtävät yleistä taustaa kuvatun aikakauden vimmatulle normaalin ja epänormaalin rajan piirtämiselle (rikollinen – kunnon kansalainen; hullu – täysjärkinen; puhdasrotuinen - sekarotuinen jne). On paikallaan kuvailla, miten ihminen todettiin kallon mittauksen ja arviointien (”taipuvainen laiskotteluun”) perusteella yhteiskunnalle vaaralliseksi ja pantiin kolmeksi vuodeksi valoisaan yksinäisselliin, jossa puhuminenkin oli kiellettyä.

On koko joukko asioita, jotka Ruotsi keksi ja kehitti ja Saksa pani toimeen.

On suuri ihme, ettei Isossa Britanniassa syttynyt sisällissotaa Napoleonin sotien jälkeen. Räikeät elinolojen erot tapaavat aiheuttaa sellaisia sotia. On ihme, ettei Ruotsissa turvauduttu konekivääreihin tai ryhdytty Saksan asekumppaneiksi 1909 suurlakon jälkeen.

Terveellinen ja mielenkiintoinen juonne on tosiasiat lapsityövoiman käytöstä tehtaissa – Suomessa oli sama halvan työvoiman harraste – ja kirkon ajatus köyhäinavusta Jumalan tahdon vastaisena toimintana.

Jokohan kaikki ovat unohtaneet, että tummaihoisuus on Jumalan tuomio? Nooan pojista Seem levitti väärää verta, ja suvussa oli myös Kain, joka oli tunnistettavissa Jumalan häneen panemasta merkistä. Tässä taikauskossa on tunnetusti se ongelma, että Jeesus oli juutalainen. Tämä on kiistetty, koska hänen sikiämiseensä liittyy epäselvyyksiä, mutta opetuslapset lienevät olleet kiistattomasti paikallista väestöä.

Lindqvist alkaa olla jo hitusen vaikeampi tapaus mutta viimeksi mainittu löytyy verkkokauppojen (Adlibris jne.) ohella Ruotsin hyvistä verkkoantikvariaateista.

Lukijan on hyvä tietää, ettei akateeminen maailma hyväksynyt Lindqvistin kirjoja alkuunkaan, varsinkaan kun ne menivät niin hyvin kaupaksi. Sama kohtalo oli aikoinaan Grimbergillä, joka sentään oli tohtorismies.

Kirjoittajat eivät sano tätä, vaan kysymyksessä on oma mielipiteeni. IT-teollisuudelle ja etenkin Nokialle tapahtunut kasvu ja tuho on yksityiskohtia myöten tapahtumasarja, joka on toistunut Pohjoismaissa ainakin vuodes 1830 alkaen jatkuvasti.

Savupiipputeollisuus – informaatioteollisuus on riittämätön erotteluperuste. Molemmissa toimivat ihmiset, joilla on kyky tehdä vääriä taloudellisia ratkaisuja ja lisäksi ajautua onnentunteen vietäviksi.

Nyrkkisääntö on myös selvä. Nerokkaita ihmisiä kannattaa varoa. Yleensä he päätyvät konkurssiin ja kuolevat köyhinä. Kyky tehdä nerokkaita keksintöjä ja kyky kehittää niistä pitkään myyviä tuotteita sattuvat harvoin samaan ihmiseen.

Hyvä nyrkkisääntö omaan lamautuneeseen talouteemme löytyy sekin 1800-luvun alusta: pieni ja keskisuuri teollisuus pienisilmäisine suhdeverkkoineen. Sen sitten suuret aikanaan syövät.