Leviathan

Katsoimme nyt Andrei Zvjagintsevin ”Leviathanin” huolellisesti alusta loppuun. Älkää te katsoko. Menee aikaa, ja elokuva on syötetty yleisölle väärin. Me katsoimme tämän alustuksena elokuva-arkiston Tarkovskeihin, joita on pitkin kevättä.

Ohjaaja on rakentanut hiukan ylipitkän elokuvan niin, että hiukan jälkeen puolenvälin katsoja saattaa tuntea saaneensa tarpeekseen ja siirtyy muihin askareisiin.

Se on virhe. Taiteessa käytetään paljon tätä kolmen tuhannen esteet -tekniikkaa. Tyypillisesti loistavan romaani ensimmäiset 32 sivua saattavat olla puisevia ja täynnä yhdentekevien henkilöitten monimutkaisia nimiä.

Sanoakseni asian tyylillä, jota Leviathanin repliikeissä viljellään taitavasti, tarkoitus on pudotella paskat rattailta.

Leviathan sai loistavan kansainvälisen vastaanoton ja aiheutti Venäjän kulttuuriministerille raivokohtauksen ja lainmuutoksen, jolla näin epäisänmaallisten elokuvien valmistaminen halutaan jatkossa estää.

Myös suomalaisissa arvosteluissa toistetaan samaa kuin Yhdysvalloissa (Rotten Tomatos). Sosiaalinen satiiri! Merkittävä yhteiskunnallinen kommentti! Putin-vastainen!

Kaikki tuo on täyttä roskaa. Valitettavasti samaa toisteltiin suomalaisissa arvosteluissa.

Mielestäni siinä, että Venäjällä toimii täysin korruptoituneita pormestareita, jotka saadakseen tahtonsa läpi ja taskunsa täyteen lähettävät gangstereitaan hakkaamaan jokseenkin viattomia ihmisiä, ei ylitä uutiskynnystä. Sellaista on siellä esiintynyt kautta aikojen – ja esimerkiksi Yhdysvalloissa samoin.

Pohjoismaissa ei minun tietoni mukaan ole sotien jälkeen turvauduttu ruumiilliseen väkivaltaan. Ihmisen voi tuhota halvemmallakin, kaikkien tuntemin keinoin. Lisäksi ainakin Suomessa ja Ruotsissa toleranssi eri tavoin hankalia henkilöitä kohtaan on niin suuri, että liian useat välttävät tehtäviä, joissa voimille käyvää kansalaista ei voi (kuvannollisesti) heittää ulos. Tiedän mistä puhun. En kerro, kuinka usein olisin vilpittömästi halunnut kuristaa esimerkiksi jonkun asianajajan, joka kerta kaikkiaan ei käskystäkään sulje suutaan, vaikka sanottava on loppunut ajat sitten.

En tunne Leviathanin tuotantohistoriaa. Pidän täysin mahdollisena, että ikävien asioiden kertominen Venäjästä on lännessä taloudellisesti järkevää.

Tämä elokuva on puhtaasti dostojevskilainen ja hengeltään parasta mahdollista aineistoa venäläisyyden ymmärtämiseen. Lähes viimeisenä kuvana viaton lapsi katsoo lumoutuen kirkon kupolia mädännäisten poliitikkojen, sotilain, poliisien ja pappien keskellä.

Kysymyksessä on kertomus ihmisestä, ja koska hyvä taiteilija keskittyy siihen, minkä todella tuntee, tässä tapauksessa kertomus on venäläisistä ihmisistä. Politiikka ja viranomaiset ovat samaa rappeutuneisuutta kuin Jäämeren rannan rakennukset.

Myös elokuvan ”hyvät” ihmiset ovat siinä mielessä rappeutuneita, että he aiheuttavat itse itselleen onnettomuuksia. Ohjaaja tekee ohimennen pilkkaa amerikkalaisesta elokuvaperinteestä. Alussa Moskovasta hätiin kutsuttu oikeuden mies, yksinäinen kostaja, tulee kukistamaan paikalliset konnat, yrittää bluffia, saa selkäänsä ja lähtee livohkaan. Se sankareista.

Hobbesin hengessä merihirviö Leviathan on valtio eli mikä tahansa valtio, ei vain Venäjä. ”Voitko onkia koukulla Leviatanin ja siimaan kietoa sen kielen?” (Job 40:25).

Päähenkilö joutuu kahden väärän tuomion uhriksi, ensin riita-asiassa talonsa pakkolunastuksesta, sitten tuomituksi syyttömänä murhasta poliisin toimitettua hänen tavaroihinsa preparoidun murha-aseen, verisen vasaran.

Seurasin hyvin kiinnostuneeni oikeudenkäynnin – tuomion julistamisen – kuvausta ja syyttäjän toimintaa. Ei huomauttamista. Hyvät perustelut ja lain ja oikeuden vastainen lopputulos. Mielenkiintoista että venäläiset rakastavat oikeudenkäyntejä. Jo Stalin oli kovin innostunut niistä.

Tuomari on kuvattu elokuvassa osuvasti järjettömäksi papukaijaksi, mutta suurin roisto on pappi, jonka koko olemus huokuu rikkauksia ja harkittua halua edistää ajatuksin, sanoin ja teoin vääryyttä.

Yhteiskunnan toimintaa ilmentää naispäähenkilön työpaikan, surkean kala-alan laitoksen kone, joka mekaanisesti katkoo kauniin kylkiraitaiset kalat kappaleiksi.

Mielestäni Zvjagintsev tulee jopa ylittäneeksi hengenheimolaisensa Ingmar Bergmanin. Tämä kuvasi niissä kaameissa Gotlannin elokuvissaan rannan somerikkoa. Zvjagintsev on nostanut Leviatanin kodiksi, auringon syöjäksi Jäämeren. Vuorovesi tuo ja vuorovesi vie, myös Lilyan, joka heittäytyy rantakalliolta.

Satun rakastamaan tundraa, siis sitä jonka norjankielinen nimitys on ”vidda” ja jota on runsaasti mm. Inarissa ja Utsjoella. Elokuvan henkilöt juovat vodkaansa alatunturissa vailla pyhyyden tuntoja. Ainakin muutamassa kuvassa kaukana taustalla juoksevat Petsamon tunturit, vaikka tapahtumapaikka näyttäisi olevan Kuola-vuonon puolella.

Tuo seutu on kuvattu unohtumattoman kauniisti. Se maisema tenhoaa niin   väkevästi, etten tule koskaan käymään siellä.

Kuten en aio mennä Vätsäriin enkä Kesiin. Pojanpoika sanoi menevänsä.

Venäjän suuren kirjallisuuden sanoma on: mikään ei kukista ikuisesti kärsivää Venäjän kansaa. Ei edes Venäjä.