Asiantuntijat

Asiantuntijat eivät ratkaise asioita.

Juridiikassa olen joutunut sata kertaa tilille siitä, miksi ihmeessä patenttiasioita ratkaisevat tuomarit, joilla ei ole luonnontieteellistä koulutusta ja ymmärrystä. Suunnilleen samaa kysytään rakennusriidoista, pankkioikeudenkäynneistä ja niin edelleen.

Vakiovastaukseni on, että jo hovioikeudessa molemmilla osapuolilla on johtavan asiantuntijan lausunto, ja nämä lausunnot johtavat päinvastaisiin ratkaisusuosituksiin. Mistä siis sellainen asiantuntija otettaisiin, joka asettuisi heidän yläpuolelleen.

Hiukan nenäkäs vastaus piilottaa tosiasian. Riidan tai rikoksen ratkaisussa on aika harvoin kysymys vain ”asiasta”, esimerkiksi huoneiston kosteusvaurion syntymekanismista. Seuraava kysymys on, pitikö ostajan tutkia huoneisto ennen kaupan tekemisestä niin tarkoin, että tuo vika olisi löytynyt, ja oliko myyjä velvollinen ilmoittamaan ehkä tiedossaan olleesta asiasta omasta aloitteestaan. Sitten kysytään, oliko vika epätyypillinen ja vaikuttiko se olennaisesti kaupan kohteen arvoon. Ja kysymyksiä on lisää.

Sama on tilanne jopa riidassa, jonka aiheena on käytetyn auton kauppa tai vaikka kesämökkipalsta.

Kaksi autotehtaan johtavaa asiantuntijaa on ehkä eri mieltä siitä, onko uuteen moottorityyppiin panostettaessa lisättävä tehoa vai vääntöä. Mekaniikkaa tunteva maallikko ymmärtää että kun otetaan kierrosluvut huomioon, erimielisyyttä on siitä, miten asioita painotetaan, eikä siitä, mikä on oikea ratkaisu. Jos esimerkki ei aukea heti, sanotaan että mietitään, parannetaanko auton kiihtyvyyttä vai jarruja (vaikka nämä kulkevat usein käsi kädessä eivätkä sinänsä sulje toisiaan pois).

Asiantuntijat erehtyvät. Lääkäri voi luulla syöpää yskäksi ja arkeologi saattaa aikansa ihailla marketista ostettua matkamuistoa vuosituhansien takaisena muinaisesineenä.

Eilen lukemassani kerrottiin ohimennen vanhan asiantuntijan surullisesta kohtalosta. Hän oli todistanut Ruotsin hallitukselle ja sijoittajille, että Kiirunan juuri löydetyt malmikentät ovat väitettyä paljon suppeampia, ja perustellut kantansa. Noin kolmekymmentävuotias dosentti eli kilpaileva asiantuntija käytti ”amerikkalaista huijausta” eli seismisiä ja magneettisia mittauksia ja päätyi kymmenkertaisiin lukuihin. Kun ennen pitkää oli saatu rautatie paikkakunnalle ja päästy louhintatöissä alkuun, vanhan asiantuntijaprofessorin lausunto osoittautui perusteiltaan ja määriltään täysin virheelliseksi. Asiantuntijariitaan tuli tieteellinen ratkaisu lähes sata vuotta myöhemmin, kun mannerlaattojen liikunta viimein, vasta toisen maailmansodan jälkeen, uskottiin todeksi, ja siis tiedettiin, onko yliperän kallio kerrostunutta vai maanraosta pursunnutta. (Köli-vuoriston eli Kaledoniinien synty.)

Muistelen lukeneeni, että aika arvovaltainen kilpailevan yliopiston tutkimusryhmä arvio juuri lääkkeeksi kehitetyt antibiootit ”humpuukiksi” ja penisilliinit ja vastaavat tehottomiksi ja tarpeettomiksi.

Moni on huokaillut, että historia on inhimillisten erehdysten historiaa. Oikeastaan historia on asiantuntijoiden erehdysten historiaa. Taustalle ei useinkaan ole raha, vaan tuo kirottu ”kasvojen menettäminen”. Oma, joskus kuviteltu sosiaalinen asema merkitsee enemmän kuin esiin nouseva totuus (oikeastaan ”totuus”, sillä useimmiten sekin muuttuu aikanaan).

Tarkkaavainen lukija on jo huomannut, että tämä poliittisen kallioperän kartoitukseni on tarkoitettu hyökkäykseksi Olli Rehniä vastaan, joka on hämmennyksen tuntein pannut merkille, etteivät oikeusoppineet ole halunneet käyttää heille varattua tilaisuutta tulla kuulluksi ”pakkolakiasiassa”.

Rehn vetoaa myös tiedeyhteisön vastuuseen. En tiedä, mitä tuo tuollainen vastuu tarkoittaa. Rehnin lausumasta saa käsityksen, että joidenkin juristien pitäisi olla välttämättä samaa mieltä kuin hän.

En ole valtiosääntöoikeuden asiantuntija. Asiantuntijalausunnoista minulla on enemmän kokemusta tai tietoa kuin useimmilla. Olen antanut niitä eduskunnassa ja ennen kaikkea lukenut oikeusjuttujen yhteydessä varmaan satoja. Tuttuja ovat myös virantäyttöjen lausunnot, joita en viitsi enää lukea enkä kirjoittaa.

Rehn on viisas mies. Outoa ettei hän huomannut, että nyt hän teki tyhmyyden. Penseys johtuu siitä, että professorit ovat eri mieltä kuin hallitus ja haluttomia kirjoittamaan perustellun lausunnon, koska se olisi ainakin monen viikon työ.

Itse suhtaudun ”pakkolakeihin” varsin myönteisesti. Silti näen, että kysymyksessä on rakenteellinen vinouma, jonka oikaisemisessa on enemmän työtä kuin Keski-Pasilan rakentamisessa. Ennen kuin itse työhön päästään käsiksi, on poistettava paikalta miljoona kuutiota maa-ainesta.

Osaisin seisovilta jaloilta luetella kymmenen saman tyyppistä ongelmaa, joista on meillä riidelty kustakin noin kaksikymmentä vuotta. Fiksuimmat riidelleistä ovat tienneet koko ajan, että oikeaa ratkaisua ei ole, mutta joskus on tehtävä kompromissi, jolloin monet saavat petturin maineen.

Nimeäisi Väinö Tannerin ja sosdem-liikkeen ajamisen pois vallankumouksen tieltä, jatkuviin pieniin uudistuksiin. Voisin nimetä vaikkapa toissa iltana luonteenomaisen suurenmoisesti televisiossa keskustelleen Raimo Sailaksen, joka yhdessä parin kollegansa kanssa osasi ja uskalsi panna jakeluun listat siitä, mitä Suomen talouselämässä on tehtävä heti täystuhon estämiseksi. Hän muuten myös myönsi 1990-luvun alun toimien tuhoisuuden monille ihmisille ja yrityksille.

Tiedeyhteisön vastuusta on Aristoteleen lentävä lause: ystävien joukosta on valittava totuus. (”Platon on ystävä, mutta totuus on läheisempi ystävä.”)