Rakkautta

Otsikko on siis Maria Jotunin kirjan nimi. Mietin, miksi dekkarikirjailija Jan Guillou vain ei onnistu nykyisissä romaanisarjoissaan. Sitä norjalaisveljeksistä kertovaa sarjaa (Sillanrakentajat jne.) on nyt neljä plus yksi kirjaa, joissa kaikki muu on kohdallaan, paitsi kaikki.

Olin kuulevinani television mutisevan jotain Yhdysvaltain kirjamarkkinoista. Olin juuri mietiskellyt samaa asiaa lähteenä Tim Parks, romaanikirjailija ja esseisti, joka asuu pysyvästi Italiassa ja selitti kerran NYRB:issä etevästi, miten pitkälle Berlusconi ja muu Italian kulttuuri perustuu vaikenemiseen tai kylmään tosiasioitten kieltämiseen. Kuulemme jos heillä Veronassa joku totea, että Milanossa ja Firenzessä ei ole jalkapallojoukkueita, osa kuulijoista on välittömästi samaa mieltä. Suuri osa äänestäjistä on sitä mieltä, että Berlusconi on kunnon mies, jota jotkut ulkopuoliset tahot ilkeästi vainoavat.

Tuo on mielenkiintoinen ero. Yhdysvaltoja ja salaliittoteorioita on tutkittu hyvin paljon niin että itse asiassa tiedämme tilanteen. Aika villitkin väitteet saavat kannatusta. ”Aseet eivät tapa, vaan ihmiset, jotka niitä käyttävät.” Hienoa logiikkaa. Siis ”autot eivät saastuta ilmaa, vaan ihmiset, jotka niitä käynnistävät”.

Tim Parksin mahdollisella luvalla: hyvä keino saada suomalaista kirjallisuutta USA:n markkinoille olisi kirjoittaa ne kirjat uudelleen ja muuttaa henkilöiden ja paikkojen nimet amerikkalaisiksi.

Tunnen tuon amerikkalaisen piirteen kokemuksesta ja olen kuunnellut suuren varmuuden ja rakoilemattoman itsetunnon turvin esitettyjä lausuntoja, joiden mukaan esimerkiksi ihminen, joka lukee (englanniksi) Japanin 1600-luvun runoutta, on kommunisti ja varmasti CIA:n tai FBI:n mustilla listoilla.

Asuessani paikkakunnalla luin sotien jälkeen britistä amerikkalaiseksi itsensä muuttaneen Isherwoodin käsityksen: Los Angeles on maailman rumin ja henkisesti takapajuisin kaupunki. Yllättävän monet angelinot tuntuivat olevan samaa mieltä. Italiassa tai Saksassa en muista tavanneeni ihmistä, joka pitäisi kotipaikkakuntaansa alimpana helvettinä.

Ruotsalainen Jan Guillou, Ranskan lähetystön vahtimestarin ja norjalaisen paremman perheen tyttären totuuteen liberaalisti suhtautuva poika, ei tietenkään kaipaa neuvoja eikä varsinkaan kritiikkiä.

Siksi on tuloksetonta sanoa, että vaikka Hamiltonit ovat verrattomia toimintakirjoja ja kirjoittajan sujuvuutta voi vain ihailla, Guilloulta näyttää puuttuvan kyky luoda tyyppejä.

Romaanissa ja elokuvassa tavoitellaan hyvin usein henkilöhahmoja, joihin voi rakastua.

Rakastuminen ei tarkoita toisen ihmisen hyvin ja ihailtavien ominaisuuksien korostamista. Se tarkoittaa lämpöä ja yhdessäolon tarvetta ihmisen kanssa tämän huonoista ja harmillisista ominaisuuksista huolimatta.

Jouduin miettimään, miksi komisariot Beck ja Wallander ovat niin rakkaassa muistossa, ja satuin kuulemaan, että varsin sosialidemokraattiset Beck-sarjan DVD:t miellyttävät katsojia edelleenkin.

Sitä kai ei tarvitsisi edes mainita, että taustalla olevan Sjöwallin – Wahlöön poliisiromaanisarjan Beck apureineen ja esimiehineen on unohtumaton ja kaikkien näiden myöhempien alkulähde. Sen voinee mainita, että Agatha Christie luultavasti yritti tietoisesti luoda mahdollisimman epäuskottavan ja monipuolisesti epämiellyttävän sankarin keksimällä Hercule Poirotin mutta epäonnistui tuossa yrityksessä.

Tuo kuviteltujen henkilöiden keskeinen vaikutus kirjaan tunnetaan kaikkialla. Suomessa on harvinaisen hyvä esimerkki. Ainakaan Tuntemattoman elokuvaversioita ajatellen Suomen ainoassakaan kodissa tai kaljakapakassa ei kannata pitää tietokilpailua teoksen henkilöistä. Kaikki tuntevat kaikki. Kirjoittajan ainutlaatuinen (Kiven ohella) taito tehdä tyyppejä näkyy Pohjantähdestä. Ainakin itse olen saanut jatkuvasti vihiä 15-vuotiaista lukijoista, jotka ovat kerrasta viehättyneet lopuksi ikäänsä Leppäseen tai Laurilaan – outoa muuten ettei romaanisarjan aito sankari, Janne Kivivuori, aiheuta samanlaista hurja kiintymystä.

Haluaisin vetää tähän yhden toivottavasti hiukan yllättävän nimen. Jules Verne tunnetaan vain ihmeellisten matkojen kuvaajana, maan ja kuun, merenpohjan ja yläilmojen kuvaajana ja armottoman ahkerana kirjoittajana.

Mutta kun hän oli samalla tavalla hyvä luomaan tyyppejä kuin Dumas, jonka muskettisotureiden nimet aloittelevakin lukija oppii heti moittimatta edes d’Artagnanin nimen vaikeaa kirjoitusasua.

Verne oli samalla kehityslinjalla, jonka varrella odottivat aikanaan unohtumattoman ”viihteen” sankarit aina Aku Ankkaan asti – siis henkilöt, joilla ei oikeastaan ole mitään ymmärrystä uhmaavia kykyjä, paitsi kyky jäädä mieleen.

Ehkä paras suomalainen sarjakuvasankari on Mikael Karvajalka – Hakim. Tietenkin hän on pikareskisankari Don Quijoten tapaan, sellainen jolle tapahtuu, ei sellainen joka itse tekee.

Mikaeleja on moitittu tapahtumien ja historian merkkihenkilöiden esiin vyöryttämisestä ja Waltarin historiallisia romaaneja siitä, että hän on kirjoittanut saman romaanin eli siis Sinuhen kerran toisensa jälkeen uudestaan, muuttaen vain hiukan nimiä ja paikkoja.

Moite on sekä oikeutettu, kun näin kieltämättä on, että moittijan pintapuolisuuden osoittava.

Waltari keksi aikakoneen turvautumatta aikakoneeseen, ja kirjoitti maagista realismia menemättä maagisuuden puolelle. Tieteellisesti puhuen kirjan ja elokuvan tekijä tarvitsee paljon työn jälkeen vain taikasauvan. Sitä heilauttamalla kuollut muuttuu eläväksi ja joutavanpäiväinen jännittäväksi. Tämä siis Guillousta, jonka norjalaissarja taitaa löytyä suomeksikin.