Karhunhammas

Eero ja Olli saivat tiedon, että partion Karhunhammas-merkkisuoritus on hyväksytty. Noita merkkejä on monenlaisia. Monilla on tietoja ja muistoja heppoisistakin suorituksista. Tämä on vaikeimpia ellei vaikein. Yli puolen vuosisadan aikana suorituksia on hyväksytty vähän yli kolmesataa. Olli saattaa olla suorittajista nuorin (15).

Ajatus on yksityiskohtainen suunnitelma, rankka vaellus muualla kuin kotikulmilla, tarkka päiväkirja ja tähän aineistoon perustuva tutkielma.

Tietojen mukaan (Partio wiki) merkki on teettänyt todella työtä. Vain kaksi henkilöä näyttää saaneen sen filunkipelillä, Kekkonen ja isäni eli päivän suorittajien isoisän isä.

Jälkimmäisen kohdalla tingin hiukan tuomiostani – kymmenet mielestäni melkein naurettavan yksityiskohtaiset retkipäiväkirjat ovat hallussani ja suuri määrä ”tutkielmia”, kuten Eräretkeily (WSOY, 1966). Kirjat ovat monin kohdin vanhentuneita. Se on aina parasta mitä kirjalle voi tapahtua, vanhentuminen ja korvautuminen toisilla kirjoilla.

Jutun kuvana on kirjastosta käteen osunut nykyopas kertomuksineen. Partiopojat ovat hyvin kiinnostuneita Kaldoaivista ja Vätsäristä. Olen vähän varoitellut. Jouni Laaksosen kirjassa on tiedot ja kertomus kunnioitusta herättävästä hiihtovaelluksesta, huonoon vuodenaikaan Inarinjärven kulmasta Nellimin seudulta koko ajan valtakunnanrajaa seuraillen – Haltille käsivarteen.

Kiitos kirjoittajalle. Mielenkiintoisia paikkoja, siis varsinkin nuo joihin retkeilijät eivät yleensä jaksa tai huomaa mennä.

Minulle pojanpoikien vaellusmaasto Seitsemisen kansallispuisto oli tuntematon. Merkittyjä ja kunnostettuja reittejä on Parkanon, Ikaalisten ja Ruoveden alueella. Koska vaeltajat tekivät hankkeestaan hyvän videon, osaan nyt väittää todeksi, että poikkeaminen polulta rinkka selässä johtaa välittömästi vaikeuksiin. Maasto on vaativaa, yllättävän vaativaa.

Ystäväni näytti käytännössä, millaista on Taivalkoskella ja Pudasjärvellä kesällä ja talvella. Ensi kuussa siellä on taas umpihankihiihdot. Mukana olleena – en siis hiihtämässä vaan moottorikelkassa könöttäjänä – olen siis lakannut hymähtelemästä umpihankihiihdolle. Siinä on mukana kaikki se hienous, joka koneladuilta puuttuu, ja on yöpyminen talvella tulilla sekin taitoa vaativaa, vaikka polttopuut olisi tuotu paikalle valmiiksi.

Tuosta Laaksosen kirjasta löysin muuten selvityksen yöpymisestä talvella tunturissa ilman tulia nykyvarustein. Olen valmis uskomaan, että poistuminen makuupussista aamulla vaatii päättäväisyyttä.

Yllättäen vastaan tuli tieto, jota olen kertoillut Selkämeren kalastajien oppina. Jos sattuu putoamaan avantoon tai talvella mereen ja pääsee yllättäen ylös, ensimmäinen tehtävä on riisuutua ja vääntää vaatteet kuiviksi. Sen jälkeen on pysyttävä liikkeessä. Etenkin jalat ovat vaarassa. Kirjassa on lyhyt maininta, miltä tuntuu hölkätä etsimässä kämppää tammikuussa vettä kumisaappaissa, kun jaloista on juuri menossa tunto.

Olen tiennyt passiivisesti, että Suomenselkä. joka kiertää ja määrittelee Etelä-Pohjanmaan, on ankaraa seutua. Parkano oli kerran tosi korven nimitys. Soinissa ei elä ellei liiku, sanottiin. Suomenselän merkitys tulee erittäin selvästi esiin uudesta esihistoriasta (”Muinaisuutemme jäljet”). Se näkyy myös väestötilastoissa ja heijastuu edessä oleviin ja ennen pitkää tehtäviin poliittisiin ratkaisuihin.

Haluaisin rukata vallitsevaa kielenkäyttöä. Säästetyt metsät ja suot on muka tarkoitettu virkistyskäyttöön. Menemällä metsään ja rasittamalla itseään ankarasti ihminen virkistyy. Se on totta mutta se ei ole koko totuus. Ihminen menee metsään viisastumaan; tässä on siis puhe vapaaehtoisuudesta ja vapaa-ajasta, ei työstä ja välttämättömyydestä.

Suhteellisen vähän aikaa sitten taloustiede ja sitten julkinen puhe vaihtoivat ”arvoketjun” sanaan ”arvoverkko”. Ehkä tuolla suunnalla on tämän elinajan suuri ajattelutavan muutos. Oltiin varmoja siitä, että kaikki on pohjaltaan kappaleita (hiukkasia) ja voimia, eikä muuta ole. Pienessä maailmassa tärkeitä kappaleit olivat hiukkaset, kuten elektronit. Suuresta maailmasta pyydystettiin tietoa ihmeellisistä säteilijöistä ja sitten linnunratajärjestelmistä.

Ontuva selitys rakennettiin matemaattisesti ja suostuttiin ajattelemaan, että jokin on toisaalta hiukkanen, toisaalta aalto. Hyvin laajalti ajauduttiin näkemään, että maailmassa eivät toimi yksittäiset tekijät, vaan erilaiset kentät ja verkot. Ihminen kuuluu ympäristönsä järjestelmään. ”Luonto” on ruma sana, jonka käyttämistä pitäisi varoa. Luonnonsuojelu ihmisen toimintana on pintapuolista puhetta. Otsikkokielellä sanottuna luonto suojelee ihmistä, ihminen ei luontoa. ”Luonto” on raamatullisen, hyvin epäonnistuneen luomiskertomuksen osa – sekä mikä ”luotiin” ihmisen käytettäväksi.

Paljon kehuttu ajatus ihmisestä luonnon hävittäjänä tai eräänlaisena syöpälisenä maapallon turkissa on kovin itsekeskeinen.

Näitä tulee mieleen Suomenselällä. Hienoa, pojat, että kuljette metsässä ja uskallatte nähdä ympärillenne.

Metsän ja metsässä vaeltamisen lähin vertauskohta on kieli, siis tämä oma kielemme, jonka tunnettuja muotoja ovat puhe, kirjoitus ja kirjallisuus. Metsässä kulkeminen on lukemista. Molemmissa tulee muuten hiki, ellei siis yritä selviytyä kepulikonstein.

Ja: esihistorian yhteydessä usein mainittu kysymys tulee tässäkin vastaan. Lappi ei ole vain pohjoisessa. Lappi on joka paikassa. Suomen menneisyyden ”Lappi” ei ole sama asia kuin nykyinen tai muutaman vuosisadan tunnettu saamelaisväestö tai heidän asuinseutunsa. Se on etäällä ja yksin sijaitseva alue, jonka asukkailla ei ole mitään erikoista nimeä. Lappeja on myös täällä etelässä. Katsokaa vaikka kartasta.

Metsä tulee silmille.