Sopupeli

Rikoslaki on tarkoitettu pitämään alaluokkaa kurissa. Vanhat lakitekstit ovat luetteloita sellaisista asioista, joita varakas väki ei tee.

Jotkut nimikkeet ovat tarkoituksenmukaisen avaria. Jos mies vie puukolla uhaten pankinjohtajalta rahat puiston hämärissä, hän istuu ryöstöstä. Jos pankinjohtaja vaatii yllättävästi ja omituisesti mieheltä rahat esimerkiksi sanomalla asuntolainan irti, häntä ei tuomita kiskonnasta.

(Voitte ehkä uskoa sanaani, kun tässä yhteydessä vain totean, että hallitsen tuon jälkimmäisen kysymyksen sekä lakitekstin tulkintana että käytännössä.)

Tässä ajatuksessa ei ole mitään uutta. Sitä on toisteltu pari sataa vuotta eri suunnilta. Kun esimerkiksi V. Lenin tekee niin kuin tekee, kysymyksessä on raskain kirjojentuntema rikos, valtiopetos, josta on kaikkien lakien mukaan ammuttava heti, ellei sitten hirtetä. Mutta jos se vihollinen (Saksa), jonka kanssa asianomainen puuhasi rakasta isänmaataan Venäjän keisarikuntaa vastaan sotatilan vallitessa, solmii rauhan ja asianomainen toteuttaa onnistuneen vallankumouksen, hänestä tulee maansa kaikkien aikojen suurin sankari.

Sortajat tarvitsevat sorrettavia – mutta myös sorretut tarvitsevat sortajan.

Jos väittämän jälkimmäinen osa jää hämäräksi, tarkoita köyhien tasavaltoja ja yleisemminkin ihanneyhteisöjä, esimerkiksi kristillisestä alkukirkosta ruveten. Seurauksena on aina valtataistelu. Yhdysvallat ei ole poikkeus. Maahan ensin muuttaneet vainotut eriuskolaiset rupesivat ensi töikseen vainoamaan toisiaan. Perustuslain (oikeastaan sen toinen muutos ja Bill of Rights) mainitsema aseen kantamisen oikeus liittyi oikeuteen puolustaa itseään esivaltaa vastaan, ja tuo esivalta oli Englanti ja sen jälkeen liittovaltio.

Kuten Leninin esimerkki osoittaa, vaarallisia kumousmiehiä ja aatelisia ei tuoda tuomioistuimiin muutoin kuin joskus näytösmielessä. Heitä teloitetaan kulloisenkin tarpeen mukaan, usein kannattajineen.

Liiketoiminta perustuu asiakkaiden pettämiseen. Minkä S-ryhmä myy ihmiselle kassalla, sen se on itse hankkinut halvemmalla. Eikö tämä ole petos?

Urheilu on liiketoimintaa. Sekä katsomon penkissä että laitteen ääressä ihminen ostaa itselleen tunteita tai tunteiden apulannoitusta. Ennen hyödynsaaja oli ainakin näennäisesti jokin urheiluseura, jota sitten toivottavasti tuettiin julkisin varoin. Kilpaurheilun alkuvaihe esimerkiksi Suomessa onkin surullinen tarina siitä, miten yksinkertaisia poikia petkutettiin. Täytyy olla paatunut miljonnääri (kuten Yhdysvaltain ja Ruotsin olympiajohtajat) pitääkseen yllä jotain niin törkeää kuin amatööriurheilu.

Nimitys tarkoitti, että urheilijat olivat täydellisiä amatöörejä raha-asioissa, tai ainakin suuri osa heistä.

Tällä hetkellä näyttää olevan syttymässä suuri gangsterisota. Taitavampi väki ei katso hyvällä silmällä näitä, jotka jäävät kiinni lahjuksista, sopupeleistä ja dopingista.

Moralistien on hyvä muistaa, että lahjukset, sopupeli ja doping ovat ne kulmakivet, joiden varaan esimerkiksi kunnallispolitiikka on rakennettu. Olin itse näkemässä ja sitten, rumaa kyllä, tuomitsemassa rangaistuksiin kunnanpamppuja, joiden aikakaudella etenkin tilintarkastuksissa arvostettu doping-aine, Koskenkorvan viina, ei todellakaan ollut kortilla. Sitä tuotiin ja juotiin korikaupalla. Olin kuulemassa, kun advokaatit harrastivat lainhuutoa iltasella ”virvokkeiden” äärellä.

Tosiasiassa sopupeli eli lehmänkauppa eli suhmurointi on poliittisen järjestelmän ydintä.

Joskus tulen pettäneeksi itseäni kuvittelemalla, että päätöksenteon säännöt on sekä opittu että opetettu. Näin ei ole.

Meidän tuntemamme ja harjoittamamme järjestelmä perustuu vaaleihin. Tulos ei ole se, että enemmistö päättää.

Vuosisatojen ajan valtiopäivillä järjestelmä oli se, että ihmisiä kutsuttiin ajoittain äänestämään ”jaa” eli hyväksymään esimerkiksi kuninkaan tai aatelin jo ratkaisemat asiat. Toista vaihtoehtoa ei ollut. Talonpoikaiskapinat päättyivät aina talonpojille huonosti, koska valta merkitsi yksinoikeutta pakkokeinoihin.

Alun rikoslaki-esimerkki näkyy selkeänä 1600-luvun Suomessa (Ruotsissa). Yhtäkkiä lakia ruvettiin soveltamaan sekä ahkerasti että tiukasti. Hallintojärjestelmä eli kirkko seurasi esimerkkiä. Yksi kehityssuunta oli silloin jo asiallisesti vanhentuneen noituuden kaiveleminen esiin rangaistavaksi teoksi ja siitä annettujen tuomioiden täytäntöönpano.

Kysymyksessä oli, kuten muiden ohella Ylikangas on osoittanut, kuninkaan ja ylhäisaatelin valtataistelu. Kuten juuri kukaan ei ole osoittanut, kysymys oli sama vuonna 1970, kun kuningas (Kekkonen) halusi vakavissaan uudenaikaistaa oikeuslaitosta (ylhäisaateli).

Onneksi kävi ilmi, ettei tuomioistuinlaitos käsitellytkään mitään tärkeitä asioita, joten sangen pian palattiin idänkaupan ongelmiin, ja eroava korkeimman oikeuden presidentti valitti tänä vuonna juuri samoista asioista, jotka käytiin läpi vuonna 1970.

Useita tuhansia vuosia on pyritty siihen, että oikeudenkäynneistä tehdään niin epämiellyttäviä ja epävarmoja ja kalliita, ettei kansa suotta juokse häiritsemässä herrojaan (Leviathan).

Itse harmittelen tässä sitä, että kun informaatiosodasta ja hybridisodasta alkaa ilmestyä jo ymmärrettäviä kirjoja, jotka ovat vain 20 vuotta ajastaan jäljessä, hybridioikeudenkäynneistä ja hybridihallinnosta ei näy eikä kuulu mitään.

Se on paha. Meillä on käsissämme todella isoja ongelmia, hybridejä joissa sekoittuvat liiketoiminta, rikollinen liiketoiminta ja sodankäynti. Ratkaisumalleista on myös tehtävä hybridejä. Mies tai nainen tiskin takana ei riitä alkuunkaan.