Nainen joka rakasti miehiä

Kokeilin, voiko noin kirjoittaa. Francois Truffautilla on elokuva ”Mies joka rakasti naisia”. Naissankarin tarina kuuluu olevan jossain määrin omaelämäkerrallinen, ja kun se on Truffautia, niin suurella taidolla ja tunteella tehty, ettei katsoja rupea aivan vähästä politisoimaan.

Arvelisin että Truffautin elokuvan nimi ei herättäisi kiihtymystä. Jos tuollainen naisten rakastaminen, käytännössä ehkä pikemmin rakasteleminen, on käyttäytymistä määräävää, monella on taipumus nähdä sellainen tunne-elämän ongelmana. Huomio kiinnittyy lapsuuteen ja nuoruusvuosiin; Truffaut’lla itsellään oli vaikeat vaiheet, ja ”Neljänsadan kepposen” koskettavuus johtuu ehkä siitä, että se on myös oma tarina.

Voi olla ettei Truffaut eikä koko Ranskan uusi aalto kiinnosta enää. Joku sanoi taannoin katsoneensa ”Julesin ja Jimin” uudestaan nyt, aikojen kuluttua, ja pettyneensä.

Itse saattaisin jättää sen katsomatta varovaisuussyistä. Uutena se oli yksi niitä harvinaisia teoksia, joka tuli heti osaksi katsojiaan.

Muuan japanilainen klassikko, todella vanha, 1600-luvulta, julkaistiin suomeksikin 1977 hauskalla nimellä ”Viisi rakkautta rakastanutta naista” (Ihara Saikaku).

Ainakin japanilaisista elokuvista saattavat samurait tulla mieleen ensimmäisinä. Ei se ehkä aivan niin ole. Orientaalinen rakkauskirjallisuus on ollut suosittua jo ainakin tuhat vuotta, ja perinne jatkuu.

Se on aika lohdullista. Asia antaa virikettä pintapuolisille mietteille. Sekä näissä tarinoissa että toisaalta kaskuissa ja sananparsissa on kaikkialla maailmassa hämmästyttävän paljon välittömästi ymmärrettävää eli siis samanlaista. Juuri Japani, kuten tunnettua, piti mustasukkaisesti kiinni rajojaan ja kulttuuriaan 1800-luvun puoliväliin. Kiina toisaalta oli silkkitien kautta tekemisissä lännen kanssa, mutta ainakin Euroopan varhaiskeskiaikaa vastaavan t’ang -kauden runous hämmentää helppoudellaan.

Suuri ja miettimisen arvoinen muutos on niin sanottujen ihmisoikeuksien hitaus. Jopa koulukirjoissamme kerrottiin Rooman hyvistä keisareista. Tiedämme että Trajanus, Hadrianus, Marcus Aurelius ja useat muut olivat vakavamielisiä ja syvällisiä ihmisiä. Emme halua tietää, kuinka monta miestä, naista ja lasta he mestauttivat kerralla poliittisista tarkoituksenmukaisuussyistä tai muuten vain.

Se ajatus, että jokainen ihminen on tärkeä ja kukaties Luojan luoma, esitetään juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa.

Käytännön toimiin tämä opinkappale ei ole johtanut. Kauniit uskonnot ovat ennen kaikkea vahvistaneet sellaista ajattelutapaa, että joka ei näin hyvää ajatuskantaa usko, on ansainnut kuoleman, ja mielellään vielä tuskallisen.

Loogisesti seuraava askel on päätelmä, että tuollaisen elukan (ihmisen) surmaaminen on jumalalle otollinen teko. Sitä seuraava askel on päätelmä, että näin henkensä uhraten toimiva on marttyyri, joka pääsee pikahissillä paratiisiin.

Viimeksi kuluneet kaksisataa vuotta uskonto on korvattu isänmaallisuudella, ja järjestelmä on toiminut hyvin. Ajatus tehoaa myös minuun, joka mielestä kollektiivinen hätävarjelu eli puolustussota on oikeutettu. Kuulemani mukaan käytäntö on kuitenkin kovin toista kuin aate; ei sellaisista toimista hevin rampautumatta tulla.

Naisia uskoteltiin immuuneiksi pahimpia väkivallantekoja ajatellen. Sille ajatukselle ei ole perusteita lukuun ottamatta sitä, että oma länsiomainen elämänpiirimme ei varsinaisesti opeta naisia fyysiseen kovakouraisuuteen.

Naisliikkeen suunnalta ei ole kuultu paljon viime aikoina. Tavat ovat muuttuneet. Hyvin yleisesti naisia suorastaan halutaan mukaan uudenlaisiin tehtäviin. Sellaisia auktoriteettiin ja ”tieteeseen” tuettuja mielipiteitä, ettei naisesta ole esimerkiksi lääkäriksi, ei ole kuultu enää pitkiin aikoihin. Itse kuulin niitä nuorena, mieslääkäreiltä. Olen muistavinani, että ne tuntuivat ainakin hiukan erikoisilta jo silloin.

Joko olisi aika sanoa naisista jotain pahaakin? On tietenkin syytä pitää kieli keskellä suuta, koska puheet naisista yleensä, sukupuolena, voivat olla rakenteeltaan ja logiikaltaan samalla tavalla rasistisia kuin johonkin muuhun ihmisryhmään kohdistetut.

Voi olla, että huoli Euroopassa nyt olevien, hiljan tulleiden miesten asenteista eurooppalaisiin naisiin, olisi joissakin tapauksissa aiheellinenkin. Molemmin puolin Välimerta esiintyy macho-henkeä, joka tuntuu ainakin täällä pohjoisessa sekä oudolta että perusteettomalta. En ole ihan äskettäin käynyt katsomassa, mutta ainakin vielä hiljan oli tavallista nähdä äiti ja tyttäret palvelemassa – joskus palvomassa – perheen poikia.

Ainakin eräissä islamin maissa nuorten miesten suhtautuminen naisiin on kummallista. Olkoon esimerkki Saudi-Arabia. Tuollainen perinne, siis naisten toiminnan rajoittaminen, ei pysy pystyssä pelkästään miesten voimin. Kyllä mukana on äitejäkin.

Ei ole tietoa eikä esimerkkiä, että äidit johtaisivat vallankumouksia. Siksi muutoksen kärjessä ovat nuoret naiset. Tätäkään asiaa ei tarvitse perustella oikeuksilla eikä aatteilla. Pohjoismaiden esimerkki osoittaa, että naisten kytkeytyminen koko yhteiskuntaan on hyvin selkeästi myös taloudellinen kysymys.

Suomessakin on syytä epäillä, että osa erittäin hyvin koulutettua ja siten taloudellisesti arvokasta työvoimaa on epätarkoituksenmukaisissa tehtävissä. Osa suorastaan jättää pyrkimättä sellaiseen, mihin kyvyt riittäisivät.

Muuan päivänkohtainen esimerkki riittää. Urheiluhallien ja tehtävien jaon myötä naisten innostus urheiluun on kasvanut valtavasti. Moni ei näe mitään mainitsemisen arvoista siinä, että nuoret naiset ja heidän vetäminään vanhat istuvat katsomassa kilpailuja mitä suurimman innostuksen vallassa. Kuten eilen. Hyvä Suomi!