Aikakoneen poika

Egon Friedell selvitti käden käänteessä, miksi aikakoneella pääsee tulevaisuuteen pelkäämään morlokkeja, mutta matkustus menneisyyteen ei onnistu.

Itse kone suojelee aikamatkustajaa. Hän jää siihen nykyhetkeen, josta lähdettiin liikkeelle. Hän ei siis vanhene eikä väsy. Luultavasti nälkä ja jano eivät vainoa, saati muut tarpeet.

Mutta entä itse kone?

Kuoleman jälkeen 1946 julkaistu mielikuvitusnovelli ”Matka aikakoneella” vastaa tuohon kysymykseen juuri niin selkeästi ja nasevasti kuin ”Uuden ajan kulttuurihistorian” kirjoittajalta voi odottaakin.

Kone ei voi kiitää valmistumishetkeään kauemmas menneisyyteen, koska silloin sitä ei ollut vielä olemassa. Matkustaja jää pyörimään väkkäränä maahan, sillä aikakoneen jarrut eivät ole huipputehokkaat – ja millä hän ilman konetta pääsisi puoli tuntia tai puoli päivää taaksepäin?

Friedellin novellissa ratkaisu löydetään, ehkä hiukan väkinäisesti, ja jälkisanoissa Friedell pääsee pistelemään H.G. Wellsiä ja mainitsemaan muun ohella, että hänen kulttuurihistoriansa on parempi kuin Wellsin ”Historian ääriviivat”. Molemmat ovat maallikkojen kirjoja maallikoille, mutta omata mielestään Friedell onnistuu tässä tehtävässään verrattomasti paremmin.

Olen samaa mieltä.

Friedell sanoi jotain sellaista, että historia on niin vakava asia, ettei sitä pidä ottaa aivan vakavasti. Wells suhtautui historian lisäksi itseensä juhlallisesti. Friedell joka pääsi jo neljännellä yrittämällä ylioppilaaksi, väitteli ihan kunniallisesti tohtoriksi ja toimi teatterimiehenä Berliinissä Max Reinhardin kanssa ja ohjasi Wienissä Wedekindiä. Strindbergiä – ties mitä. Teatterimiehenä hän piti tärkeänä, että yleisö viihtyy eikä sitä rasiteta turhanpäiväisellä syvällisyydellä, jonka paikka on muualla.

Tämän jutun kuva esittää Friedellin Wienin kotitaloa, jonka kolmannen kerroksen ikkunasta hän hyppäsi natsivirkailijoiden seistessä eteisessä kysymässä juutalainen Friedelliä, ent. Friedman.

Aikakonejuttua ei ole suomennettu. Saksankielinen löytyy verkosta helposti.

Suomen kulttuurihistoria on julkaistu sotien jälkeen aika monta kertaa, mutta tulokset ovat jääneet laihoiksi. Erinomaisen hyvä on sitä vastoin 30-luvulla julkaistu versio, jonka nuori Jutikkala sai toimittaakseen valmiiksi Gunnar Suolahden kuoltua. Tämä on samalla tietty tuomio. Kyllä Jutikkala käytti omissa teksteissään sen aineiston, joka tässä teossarjassa on merkittävää ja arvokasta.

Friedell kirjoitti, ettei kulttuurihistoriassa hänen mielestään ole muuta vikaa kuin kulttuurihistorioitsijat.

Tuo nälväisy osuu oikeaan kohtaan, mutta on vanhentunut. Se edustaa sitä saksalaiselta kielialueelta Suomeenkin omaksuttua ajatusta, että kulttuurihistoria on merkitykseltään toisarvoista. Sanalla olikin Saksassa toinen merkitys kuin esimerkiksi Ranskassa, jossa koko Annalistien koulukunnan voisi niputtaa tuon nimikkeen alle. Englannissa ja Yhdysvalloissa sitä ei juuri tunnettu eikä käytetty. Litzen kai huokaisi luennollakin, että britti-historioitsija ihmettelee termiä ”cultural history” ja ajattelee ehkä pahentunutta viljelmää (culture) laboratorion ikkunalaudalla.

Ehkä tuo mielikuva ei olekaan kaikin kohdin ihan väärä.

Itse suhtaudun hiukan vihamielisesti Renvallin koulukuntaan ja hiukan epäillen niihin, joilla on kova tarve puhua historiatieteestä. Saa, saa tokikin, tieteeksi sanoa mitä haluaa, mutta se on sitten eri asia, uskovatko muut.

Tällä hetkellä mielestäni Teemu Keskisarja vetää televisiossa erinomaista kulttuurihistoriaa. Voi olla että hän ei pidä tästä nimikkeestä, enkä pidä mahdottomana, että hän harmistuisi siitä.

Tutkijana kykynsä osoittaneen henkilön, kuten Keskisarjan, suorastaan kuuluu lähestyä suurta yleisöä ja esittää asiansa mahdollisimman käsitettävästi. Lisäksi Keskisarja on onnistunut brändäämään itsensä. Kuka tietää, onko hänellä vanhastaan tarve olla kovin epäakateemisen näköinen ja puhua ihmisiksi ja hyvin. Tulos ainakin on hieno.

Ehkä jatkan, että joskus olen tulkinnoista eri mieltä. Juuri se on hyvän tutkimuksen tunnus. Hupsut kuvittelevat, että historiasta olisi haettava totuuksia. En oikein tiedä, mahtaako siellä olla sellaisia. Totuuden sijasta puhuisin uskottavuudesta. Tiedot ja yhteenvedot on perusteltava niin että lukija tai kuulija voi miettiä niitä ja muodostaa mielipiteen, jos hänellä on tarve.

Kumma kyllä, juuri tämän kriteerin Friedell täyttää, mutta Wells ei. Molempien herrojen historiat ovat tunnettuja lukuisista asiavirheistä ja tulkinoista, jotka eivät kestä lähempää tarkastelua. Silti – tai siksi – soisin Friedellin edelleen kuluvan lukijoiden käsissä.

Eräässä pikku kirjoituksissaan Friedell uskottelee tuovansa kunnianarvoisalle näyttämölle A. Conan Doylen ”Baskervillen koiran”, koska se on niin nerokas ja epäuskottava ja monin kohdin keinotekoinen.

Tuo lausuma viittaa mielestäni siihen, että Friedell kehitti itse aikakoneen, joka katosi tai hävitettiin hänen kuoltuaan.

Siitä huolimatta että koira-jakso oli sarjan muuta tasoa huonompi, tuo viittaus näyttää tarkoittavan television Uusi Sherlock -sarjaa. Viime jakso Watsonin häistä oli taas aivan suurenmoinen sekoitus burleskia ja asiantynkää. Olin haltioissani.

Ilmeisesti televisiosarjasta on kehittynyt erillinen taidemuoto, joka on jo aika kaukana elokuvasta? Televisiotaide? Niin. Siksipä Friedellin kulttuurihistoria on Kenneth Clarken, Bronowskin ja monien muiden – myös Attenboroughin – edeltäjä.