Naisjuttuja

Edes Kaari Utrio ei näyttäisi huomanneen, että 1500-luvun alussa Suomessa ja muualla Ruotsissa linnapäällikköinä oli naisia. Aatelin joukossa oli useita erittäin vahvoja naisia, jotka hoitivat hyvin vaikeita poliittisia tehtäviä, kuten esimerkiksi rauhoittivat kuningas Eerik XIV:n, joka mielenvikaisena riehuessaan oli saanut päähänsä surmata lähimmät miehensä, ja päässyt alkuunkin.

Taistelukentillä ja pitkillä sotaretkillä nähtiin vähän naisia yksinkertaisesta syystä: parhaassa toimintaiässä olevat naiset olivat yleensä koko ajan raskaana.

Naisten yhteiskunnallista asemaa on mietitty usein 1800-luvun lopun näkökulmasta. Samalla etenkin Länsi-Suomessa perinteinen emännän erittäin vahva komento on unohdettu.

Lapsena ollessani eli heti sotien jälkeen joukko vahvoja emäntiä isännöi kunnanvaltuustossa ja osalla kunnan napamiehistä oli selkeät toimintaohjeet kotoa, ainakin yhdellä valtuuston puheenjohtajalla kirjallisina.

Päiväläisten palkat maksoi emäntä ja jos isäntä oli käyttäytynyt oikein hyvin, hänelle saatettiin antaa muutama kolikko itselleenkin ihan siihen känsäiseen käteen sieltä kamarin piirongin laatikosta.

Kumpikaan edellä hahmotelluista kuvista ei ole erikoisen tosi, tuo vanhan aatelin ja vauraan talonpoikaisen väen toimintatapa ja sananvallan jakaantuminen. Maalaisyhteisöissä asioihin vaikutti paljon vähän yli sata vuotta sitten alkanut suurisuuntainen metsätyö. Mökkiläisille ja myös talojen nuoremmille pojille se merkitsi pitkiä poissaoloja.

Eron muuten näkee selattuaan Haanpään koko tuotannon ja vertaamalla sitä Päätaloon. Haanpään tekstistä ei puskeudu samaa todellista hiljaista tietoa maa- ja metsätöiden todellisuudesta joka suorastaan ärsyttää joitakin Päätalon lukijoita. Sotien välisen ajan maalaisromantiikan kuvasivat filmillekin herraspojat, kuten Tapiovaara, käyttäen lähteinään Sillanpään kaltaisia asiantuntijoita – se ei tämä Pransu tainnut missään vaiheessa edes kokeilla peltotöitä tai äheltää metsissä. Väinö Linnan isä ei ollut maanviljelijä eikä punainen, ja niinpä Koskelan Jussi pellonraivaus jää aika taiteelliseksi kuvaksi verrattuna kirjoittajan itsensä kokemaan sotaan, josta romaani tuo esiin taisteluiden kustannuksella marssin rasituksia ja pitkän paikoillaan olon ikävystyttävyyttä.

Moni, etenkin professori Juha Siltala, on avannut näkökulmaa kysymykseen, joka näyttää askarruttavan suuresti etenkin englantilaisia sosiologeja. Kysymys on naisten keskiluokkaistuminen. Sekä tutkimus että kirjallisuus ovat käsitelleet toisaalta sukupuolen, toisaalta sosiaalisen aseman ongelmia.

Kiinnittäisin huomiota siihen, että naiset ovat kunnostautuneet erittäin suuresti historiallisten tai historiaan liittyvien romaanien kirjoittajina. Tätä nykyä pohjoismaiset nobelistit Sigrid Undset ja Selma Lagerlöf ovat jokseenkin unohduksissa; molemmilla oli erittäin vahva ote historiaan. Historian kommentointiin ja itse asiassa aikalaishistoriaan kallistui kolmas hyvin merkittävä pohjoismainen nainen, Karen Blixen.

”Virtuaalihistoriasta” puhutaan ja kirjoitetaan. ”Miten olisi käynyt jos…” on ajoittain jopa ammattilaisille säädyllinen tekstin kehys.

Todella tehokas huumori ja satiiri rakentavat rinnakkaistodellisuuksia. Ennen kuin Tolkienista ja Potterista tiedettiin paljon mitään, Ruotsissa Astrid Lindgren ja suomessa Tove Janson olivat oivaltaneet ja toteuttaneet tämän.

Heidän keskeisten teoksiensa nimeäminen saduiksi tai lastenkirjoiksi ei avaa asiaa juuri nimeksikään. Heistä tuli molemmista itsenäisen ja riippumattoman naisen mallikappaleita.

Lastenkirjoissa on se erikoinen piirre, että niillä on aina kerralla kaksi lukijaa, kuunteli eli lapsi ja ääneen lukeva eli tyypillisimmin äiti. En menisi kovin hätäisesti sanomaan, kumpaan jokin Lindgren tai Janson vaikuttaa voimakkaammin.

Keskiluokkaisuus on ennen kaikkea mahdollisuus ja uskallus kuvitella sekä ylemmät että alemmat oman mielensä mukaisiksi.

Ehkä Rawling on keskiluokan kirjallisuuden suuri nimi. Harry Potter on historian myydyin kirjasarja. Jo sisäoppilaitos, olkoon että asiassa on mukana paljon noituutta, sijoittaa sankarin ja tapahtumat keskiluokkaan.

Suotta vähätelty sarjakuva on ollut sata vuotta keskiluokan syväanalyysiä, vain hyvin pienin poikkeuksin. Jopa Vihtorin ja Klaaran päähenkilö, rikas liikemies, on itse asiassa rikastunut arpajaisvoitolla ja on kaikilta mieltymyksiltään alemman keskiluokan irlantilaissävyinen juntti.

Mutta Suomessa oli tutkiva kirjailija, joka käsitteli tätä nyt kaikkia ravistelevaa keskiluokkaisuutta ja sen pelättyä murtumista tavattoman monipuolisesti ja luo naisen historiaa, mutta ei pellolle eikä tehtaaseen, vaan  liikemaailmaan eli siis keskiluokan ytimeen. Eeva Joenpelto.

Hän oli niin hyvä, ettei hän hairahtunut hyvin poliittisissakaan teemoissa politikoimaan eikä näytä liioin suuremmin seikkailleen naisliikkeen näyttelyesineenä.

Sääli ettei kauppalakirjallisuus saanut koskeen jatkoa. Ja nyt kauppaloita ei enää ole.