Huonoimmat rodut

 Ruotsin maailmansotien välisen ajan ”tieteellinen” rotuhygienia jatkui jonkin aikaa vielä sotien jälkeen. Siitä aletaan nyt tietää yleisemmin. Ruotsin korkeatasoisessa oppi- ja aatehistoriassa on tutkittu aika laajasti, miten tällaisiin tuloksiin päädyttiin, ja perustiedot löytyvät kaikkein uusimmista historioista, joista paras on ”Norstedts Sveriges historia”.

Se tieto ei kuitenkaan ole levinnyt, että eksoottisuuden ihmettely ja sitten väärin käsitetty darwinismi kehittyivät huimasti Pohjois-Ruotsin malmivarojen ja rautatien käyttöön tulon jälkeen.

Professorit ja muut tutkijat toivat 1800-luvulla ihmeteltäväksi eläviä saamelaisia ja kuolleiden ruumiita. Jo aikaisemmin heitä oli näytetty Euroopan eläintarhoissa.

”Tieteellinen” näkemys omaksuttiin nopeasti yleiseksi mielipiteeksi. ”Lappalaiset edustavat koko maapallon mittakaavassa huonointa rotua, kaikinpuolista ruumiillista rappeutumista.” ”Lappalaiset ovat Ruotsin neekereitä.”

Laestadiuksen itsensä kuoltua hallitusvalta kiinnitti huomiota siihen, että uskonliikkeen keskuudessa suomen kielellä oli liian hyvä asema. Tilanne vaikutti uhkaavalta.

Asia hoidettiin 1800-luvun lopulta alkaen riuskoin keinoin. Torjuntavälineinä olivat kirkko ja kansakoulu. Lapin lähetystyön tekijät ja paikalliset kirkkoherrat pyrkivät huolehtimaan siitä, etteivät lappalaiset (ja suomalaiset) luulleet liikoja itsestään. Olihan mahdotonta, etteivät kansa ja kansalaisuus pitäneet yhtä. Norjan unionin purkautumisen jälkeen vuodesta 1905 hälytyttiin myös siitä, että yli valtakunnanrajojen harjoitettiin epäilyttävää yhteistoimintaa.

Kiirunan kaivostoiminnan alettua sen vetäjillä oli mielenkiintoinen rooli. Esimerkiksi H. Lidbohm, kaivoshankkeen toteuttaja ja valtiopäivämies, edusti saamelaisia ja huolehti siitä, että paikan päällä vierailtiin ahkerasti kehottamassa saamelaisia siirtymään syrjään kehityksen tieltä ja viemään porot mukanaan.

Suomessakin tunnettu ja arvostettu lainopin professori Karl Olivecrona oli ajamassa uutta oikeudellista oppia. Ikimuistoisilla tavoilla ei ollutkaan oikeudellista painoa, vaikka näin oli opetettu tuhat vuotta. Päinvastoin, lappalaisilla ei ollut maihin eikä elinympäristöönsä minkäänlaisia oikeuksia. Heillä ei liioin ollut lupaa poronhoidon varjolla pilata ympäristöä esimerkiksi antamalla porojen syödä jäkälää eikä muutenkaan haitata teollisuutta eli ”sivistystä”.

Suomessa on muisteltu ruotsalaisten ennen sotia esittämää jupinaa suomalaisista mongoleina eli siis selkeästi ruotsalaisia alempiarvoisena rotuna, jonka alapuolella olivat vain saamelaiset.

Tieteellinen tosiasia kuulemma oli, että ihmislajin kehityksen huipuilla olivat pitkäkalloiset, vaaleat ruotsalaiset ja saksalaiset miehet. Alempiarvoisia olivat sitten naiset, koska heillä on tilavuudeltaan pienemmät aivot kuin miehillä.

Tämä ajattelutapa ei ollut vain perinteisen oikeiston oma. Myös sosialistit tekivät töitä todistellakseen, että tämä rotuoppi ja suhtautuminen vähemmistöihin oli Marxin tunnustama ja hyväksymä.

Sotien jälkeen rodunjalostus eli eugeniikka on nähty juutalaisuuteen liittyvänä. Osoite on hiukan väärä. Suhteessa juutalaisuuteen ruotsalaiset selviytyivät natsiystävistään suhteellisen puhtain paperein. Ne asiakirjat eivät ole arkistoissa ihan päällimmäisinä, joissa viranomaiset totesivat vuonna 1938 maahan pyrkivien väitteet juutalaisten Saksassa kokemasta sorrosta perättömiksi.

Ruotsin ja Saksan suhteista puhuttaessa ei ole rehellistä jättää mainitsematta, että Ruotsissa oli vaikuttanut pitkään juutalaisia sukuja, joilla oli hyvinkin merkittävä ja näkyvä asema. Tunnetuin näistä lienee nykyisin Bonnierin suku.

Kysymys oli myös sotilaallinen. Bolidenin linnoitus rakennettiin laajaksi ja vahvaksi, koska venäläisten maahankarkaus Tornion kautta pelotti. Tilanne muuttui nopeasti, kun Saksa alkoi vuodesta 1871 laajentaa toimintansa Itämerellä. Huoli ei ollut aiheeton. Saksa teki 1918 Hankoon maihinnousun, jota normaaliin tapaan nimitettiin avunannoksi Suomelle, vaikka kysymys oli sotatoimesta rauhanneuvottelujen varjossa.

Sodan jälkeisessä tilanteessa Ruotsin aggressiivinen Ahvenanmaan politiikka oli loogista ja ikään kuin 1920-luvun alussa esitetty sotilaallinen ennustus Suomen mahdollisuuksista puolustautua.

Kun siis vielä 1960-luvulta on yksittäisiä muistoja ruotsalaisten ihmettelystä, että osaako suomalainenkin syödä nakkimakkaraa, asialla on taustansa. Ruotsin taloudellinen tuki Suomelle oli syksystä 1939 valtavaa. Iskulause ”Suomen asia on meidän” on ymmärrettävä asiayhteydessään. Avustaessaan Suomea ruotsalaiset siis tuon iskulauseen mukaisesti edistivät omaa asiaansa. ”Finlands sak är vår”.

Edelle kirjoitettu voi aiheuttaa myös Suomessa joissakin lukijoissa mielipahaa. Perustelen: sotien välisen ajan kielitaistelu oli tuhoisaa. Suomenmielisyys, joka alkoi kukoistaa 1800-luvun lopulla, oli erittäin suuri poliittinen erehdys. Nyt taas kerran voimistunut hyökkäily etenkin ruotsin kieltä vastaan on puolestaan aiheuttanut sen, ettei Suomessa hyvin suppean asiantuntiojapiirin ulkopuolella tiedetä tuon taivaallista Ruotsista eikä sen historiasta.

Tapana on mainita, että sotilaallisessa yhteistyössä Ruotsi edistää omia kansallisia etujaan. Tämä on totta. Suomi tekee tiettävästi juuri samoin. Paras tapa edistää kansallisia etuja nyt on tiivis yhteistyö Ruotsin kanssa ja se puolestaan edellyttää hyvää kielen taitoa ja järkevää asennetta. Kun Ruotsi tekee sotilaallista yhteistyötä Natoon kuuluvan Tanskan kanssa, kysymys Natoon liittymisestä ei ole polttavan ajankohtainen.

Pakkoruotsista jupisijat eivät varmaan tiedä, että tietty viileys ja välimatka Ruotsiin ja pohjoismaisuuteen oli Neuvostoliiton toive. Joku voisi puhua vaatimuksesta. Yksi syy oli Ruotsin hyvin tehokas sotilastiedustelu, jonka tulosten arveltiin menevän myös Yhdysvaltoihin. Mukana olleet ovat tätä nykyä muistelmissaan myöntäneet, että arvelu oli aivan oikea. Oliko Suomi alihankkija, siitä ei ole julkaistuja lähteitä.