Karawana

Kiertovihje hälytti ja katsottiin YouTubesta vasta ensiesityksen saanut Esa-Pekka Salosen ”Karawana”, suurelle sinfoniaorkesterille ja laajennetulle kuorolle. Kuten Salosen aikaisemmatkin, muiden ansioiden ohella siitä miellyttävää nykymusiikkia, että sitä voi kuunnella myös kerrostalossa.

Sanat olivat dadaa, runoilija Hans Ball.ans Oheistekstissä Salonen vetoaa vakavasti sinfoniamusiikillista pönötystä vastaan. Hienoa! Tämän teoksen tilaajana on Ylen ohella muun muassa The New York Philharmonic Orchestra.

Mieleeni tuli pian Erik Bergmanin kuoroteos ”Das grosse Lalula”, Morgensternin sanoihin. Tämän jutun kuvana on Morgensternin hiukan yksinkertaisempi runo ”Kalan iltalaulu”. Eikä hän ehtinyt olla dadaisti, koska kuoli kesken. Bergmanin laulu oli nuoruusvuosieni ihastus – samoin kuin Tapiolan kuoron kuuluisaksi tekemä ”Aglepta”.

(Todellisuudessa suursuosikkini on Bergmanin käsitys parista pohjalaisesta kansanlaulusta. Iso Antti ja Rannanjärvi on se iso ykkönen, bassot ylhäällä, tenorit alhaalla, keskiäänet milloin missäkin, vaikutelma mitä väkevin; YL on sen levyttänyt.)

Sitä ennen olimme kuuntelemassa Oopperassa Iiro Rantalan John Lennon -ohjelmiston pelkälle pianolle. Siellä oli muitakin, talon täydeltä. Olen kuullut aikaisemmin Rantalan ja Jukka Perkon esiintyvän yhdessä, eikä sellaista unohda äkkiä.

Koska ensi viikolla on vielä edessä Cantores Minoreksen Jouluoratorion loppupuoli ja Kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan laulajien joulukonsertti Temppeliaukion kirkossa oli jo, käsillä taitaa olla suomalaisen musiikin koko kuva.

Jos joku katukyselijä olisi kysynyt minulta maamme taloudellista tilaa ja tulevaisuuden näkymiä, olisin vastannut epäröimättä, ettei maan, jossa kukoistaa tällainen musiikki, voi käydä huonosti.

Ja vaikka Yle olisi ansainnut vihat päälleen etenkin aattoillan ohjelmista ja etenkin elokuvavalinnoista, Sibelius-vuosi oli kerta kaikkiaan hyvä. Kertomatta jäi kuitenkin se kummastuttava seikka, miksi Sibelius käytti vanhemmiten kaksi numeroa liian suuria pukuja. Mahtoiko Sopu-teltan valmistaja tukea häntä rahallisesti?

Miettimättä jäi vain kysymys Venäjän vaikutuksesta. Tunnen liian huonosti Venäjän 1900-luvun alun säveltäjiä. Kaikki mitä olen kuitenkin kuunnellut, on innostuttanut ja selittänyt, miten heillä oli niin uskomaton esittävän musiikin perinne, jonka Neuvostoliitto jostain syystä säästi. Ihme ettei Putin ole hoksannut panna porukoita kehumaan, että Venäjä on edelleen musiikin suurmaa. No – Gergiev taitaa olla hänen asiakkaitaan…

Iiro Rantalasta taisin jo kerran sanoa, että mielestäni hänen tietoisia musiikillisia esikuviaan ovat Tom ja Jerry ja Chaplin (Parrasvalo). Tämä on kaikin puolin kiitettävää.

Miettiessäni Itämeren tapahtumia laajasti tutkitun Välimeren tavoin pääsyn havaitsemaan, että taiteen ja tieteen vaiheet näyttävät selviävän suoraan tullitilastoista.

Menneisyyden kaukokauppaa on tutkittu paljon siitä alkaen kun Braudel käsitti sen keskeiseksi kohteeksi. Arkeologeja tietenkin olivat aina kiusanneet ”asiaankuulumattomat” muinaisesineet, joista on hyvin vaikea päätellä, onko ne kuljetettu vai ovatko ne vai kulkeutuneet löytäpaikalleen. Ikuinen ongelma ja helppo harhautumisen syy on jäljettömiin katoava tavara, kuten vilja ja orjat. On myös ihan mahdollista, että rauta näkyy hautalöydöissä vasta pitkien aikojen kuluttua, jos se on ollut eläville kovin korvaamatonta. Asiasta on kokemuksia. Rautaan ja kaikkiin muihinkin uudistuksiin karsaasti suhtautuneet egyptiläiset olivat todella helisemässä erilaisten vihollisten hyökkäilyjä torjuessaan, kun heettiläisillä ja heidän kavereillaan oli rautaiset miekat heidän omia pronssisiaan vastaan.

Josta muuten tulee mieleen, että Maltan pyramideja vanhemmat temppelit ja patsaat veistettiin metalleja tuntematta. Se uhmaa ymmärrystä.

Suomesta tiedämme, että niin sanottu Suomen taiteen kultakausi osui yksiin metsäteollisuuden nousun kanssa. Yksittäisten suosijoiden osuus on rajallinen. Kai se on pohjaltaan jokin idealismin tähdentämä kuhina, joka alkaa vaikuttaa sekä kaupassa että taiteessa. Mutta kauppa on helpompi laskea ja arvioida.

Nyt joulun aikana kuultu muistuttaa, että sinänsä kalliilta tuntuva konserttimusiikki on todellisuudessa iso asia niillekin, jotka eivät itse sitä harrasta. Vastaavasti Ruotsin jo ratkaisevalta tuntuva irtiotto Suomesta kaupan ja teollisuuden alalla näyttäisi näkyvän erittäin selvästi musiikintuotannossa. Lisäksi ruotsalaiset ovat ostaneet melkein koko printtimedian meiltä.

Ranska näyttäisi kestävän jopa terroristeja ylisuuren kulttuurituotantonsa ja siis mahdottomuuksiin menevän kansallisen omahyväisyyden turvin. Charles de Gaulle ja etenkinkin hänen ministerinsä André Malraux loivat kulttuurihallinnon, jota on ihmetelty ja kadehdittu nyt 50 vuotta. Tuon hallinnon merkittävin piirre on valtava rahankäyttö kotimaisiin tarkoituksiin.

Jollain tavalla, josta en ole riittävän hyvin selvillä, Ranska on pitänyt myös opetuksen ja tutkimuksen korkealla tasolla, vaikka opiskelijoiden kanssa on ollut välillä vaikeaa. Ja mikä merkillisintä, Saksan (klassinen) ja Englannin (pop) kupeessa maan oma musiikki on säilynyt ja kehittynyt ilman hurjaa vientiä.

Puhumattakaan sitten kirjallisuudesta – he keksivät seikkailuromaanin (Dumas), tieteisromaanin (Verne), salapoliisit ja supersankarit sekä sarjakuvat. Ja samaan henkeen hiukan liikaa yleistäen saanee sanoa, että valokuvaus keksittiin siellä, siellä siitä tuli taidetta ja sitä alettiin suojata jopa tekijänoikeuslailla 1800-luvun puolella.