Hullu väijyjä

Kaltaiseni ihmiset, jotka sanovat, että laki kieltää tunnistettavien kasvokuvien käyttämisen ainakin kaupallisessa yhteydessä, ovat kovin pinnallisia.

Eilen koetin peittää kiihtymystäni Ateneumin valokuvanäyttelyn kuvien suurenmoisesta tasosta. Samalla halusin vihjata, että ne pienet kuvat, joita on paljon, kannattaa tutkia erikoisen tarkasti. Pidän vaimeista merkityksistä.

Rauhoitin mieleni miettimällä lakimiehen tavoin persoonallisuusoikeutta. Kysymyksen nimi on ”oikeus omaan kuvaan”. Joskus käytetään nimitystä ”intimiteettisuoja”. Lähelle tulee myös ”tietosuoja” ja yleisemmin ”henkilörekisteri”. Englanninkielinen yhteisnimitys on ”privacy”.

Cartier-Bressonin näyttelyssä oli muutama hyvin tunnettu kuva, jotka arvioni mukaan olisivat nyt otettuina lainvastaisia. Sellainen on esimerkiksi knallipäinen herra tirkistelemässä purjekankaan raosta naisten uimarannalle Belgiassa ennen sotia.

Lukija varmaan muistaa, että käsittelin ja opetin näitä asioita hyvinkin kauan ja hartaasti, viimeksi professorina. Valokuvaajat ja elokuvaajat kysyivät juuri tätä yllättävän usein ja myös kustantajilla ja tuottajilla oli huolta asiasta.

En taida modata vanhaa vastaustani. Julkisella paikalla yhteisössä vallitsevia tapoja noudattaen ihmisen saa valokuvata ja kuvan saa julkaista ja julkistaa. Tuo normiyhteisö on tärkeä. Jos kuvassa esiintyy professori Kemppinen vetämässä pöytäviinaa lankkuaidan takana kaupunkimaisemassa, sitä ei saa julkaista. Samoin perustein jäisi kätköön saman lankkuaidan takaa kuvattu ”Kemppinen kusella”.

Alan tutkimuskirjallisuudessa perustellaan, että tuollaisilla kuvilla aiheutettaisiin kuvatulle kärsimystä. ”Oma vika” ei riitä perusteluksi.

Keskustelu käynnistyi hyvin kauan sitten, kun eräs aviovaimo näki Englannissa televisiossa oman ilmoituksensa mukaan työpaikalle lähteneen aviomiehensä jalkapallokatsomossa suutelemassa sihteeriään pitkään ja tulisesti. Tapaus oli tuomioistuimelle vaikea. Olen edelleen sitä mieltä, että vaatimusten hylkääminen oli perusteltua, koska ei tuo pussailu niin epätavallista ole eikä liioin se, että televisioyhtiö (BBC) panoroi välillä katsojia tai jopa zoomaa. Toisin sanoen katsomossa kannattaa olla ihmisiksi.

Tämä on normaalia toimittajakoulun kamaa. Jokainen ammattilainen tietää tämän ja myös amatöörit, jos käyttävät järkeään. On olemassa ”yksityisyyden piiri”, kuten koti ja siihen liittyvä pihamaa, mutta myös esimerkiksi käymälä. Valokuvaajaa tuskin pelastaa poliisin (vartijan) kynsistä selitys, että hänen mielestään herrojen kikkeleiden kuvaaminen yleisölle avoimissa käymälöissä on erikoisen taiteellista. Siis julkinen paikka ei riitä. Normiyhteisön käsityksillä perustellaan perustelua, jonka mukaan eräät asiat saa jokainen hoitaa rauhassa.

Tästä alkavat sitten vaikeudet. Tuo ”normiyhteisö” toivottavasti vaikuttaa omituiselta hienostelulta. Se nimittäin ei ole sitä. Ihmisten käsitykset ja reaktiot poikkeavat toisistaan suuresti. Puhuakseni vain omasta puolestani minusta olisi yhdentekevää, jos vaikka vilahtaisin kuvassa Senaatintorilla selostettaessa uudenvuoden vastaanottamista. Olen samaa mieltä kuin silloin kerran esitellessäni korkeimmassa oikeudessa pilkillä istuneen miehen tapausta. Tuollaisen uutis- tai dokumenttikuvan nostaminen mainokseen tai julisteeseen vaatii kuvatun suostumuksen. Korkein oikeus kirjoitti, muistaakseni Olavi Heinosen kynällä, ettei ihmistä saa häneltä kysymättä kytkeä tuotteeseen tai aatteeseen. Siinä oli taustalla oikeustapaus, jossa erittäin kokoomukselainen maitokaupan myyjä sai korvauksia päädyttyään vasemmiston vaalijulisteeseen. Hän oli alun perin suostunut kuvattavaksi sanomalehteen elintarvikkeiden hintoja käsitelleeseen uutiseen.

Se pilkkimiehen tapaus oli pähkinä. Kuvattu oli sotilashenkilö, joka oli pukeutunut kirjallisen kiellon vastaisesti osittain sotilas- ja osittain siviilivaatteisiin, ja julkaisukin oli melkein valtiollinen matkailumainos Helsingin talvesta.

Nyt tuo juttu tuntuisi helpolta – julistekäyttöön aina kuvatun suostumus. Jos vaalimainokseen otetaan kuva kansanjoukosta Hakaniemen torilta, suostumusta ei tarvita, kun sen hankkiminen olisi käytännössä mahdotonta. Siis karkeasti: viisi henkilöä – lupa tarvitaan, viisikymmentä – lupaa ei tarvita, viisisataa – lupaa ei missään tapauksessa tarvita.

Mutta: maailma on muuttunut. Onko stalkkaaminen rangaistava teko? Lähestymiskieltoja annetaan.

Kuvitellaan tilanne, jossa aivan tuntematon ihminen seuraa sinua harva se päivä. Hänellä ei ole kameraa eikä äänityslaitetta eikä arvattavissa olevaa motiivia.

Maailman muuttuminen on siinä, että ennen poliisi ei liikahtanutkaan mokoman takia, mutta nyt asia ei ole niin selvä, varsinkin jos stalker on tummaihoinen ja jotenkin arabin oloinen.

Tuskin on mahdollista täsmentää, miltä näyttä ”epäilyttävä henkilö”. Viranomaisten tehtävä on kuitenkin pitää sellaisia silmällä ja huoata myös ”epäilyttävä käytös”. Jos poliisi pysäyttää sinut Amerikassa, ei ole hyvä ajatus mennä povitaskulleen eli liikauttaa kättään hyvin nopeasti. Muutenkaan ei kannata olla epäilyttävän näköinen.

Ei maailma ole muuttunut erikoisen epämiellyttäväksi. Suomessa ei ollut yhtään viisasta puhua venäjää julkisella paikalla sodan aikana eikä muutan ennen sotaakaan. Englannissa jopa kuningashuoneen jäsenet muuttivat saksalaisen sukunimensä vuonna 1914. Joku mies pieksi kadulla mäyräkoiran hengiltä, koska sellainen otus, englanniksi ”dachshund”, liittyi jollain salaperäisellä tavalla saksalaisuuteen. Nimitys on kieltämättä peräisin saksankielestä.

Perusteltu epäluulo ei ole peräisin meidän elinajaltamme. Järjestelmällinen suuren mittakaavan vakoilu vakiintui ensimmäisen maailmansodan vuosina. Perustyötä olivat tehneet anarkistit ja nihilistit, joiden keinot ja aatteet elävät yhä.