Vanhana

Lapsena en tuntenut enkä ollut edes nähnyt kuin yhden ihmisen, joka oli vanhempi kuin minä nyt. Viimeistään 70 vuotta oli sellainen raja, jota ei rankaisematta ylitetty.

Eilen luin äitini (92 v.) Kansakoulunopettajalta (99 v.) saaman kirjeen. Molempien daamien käsiala ja ajattelu ovat aivan ehjiä.

Kokemuspiirissäni suuri käänne tapahtui tässäkin asiassa 1960-luvun lopulla. Äidinisäni kiipeili kirkontorneissa vielä kymmenen vuotta 70 täytettyään. Saatuaan valvovana mestarina vanhainkodin valmiiksi hän siirtyi 85-vuotiaana sinne itse asiakkaaksi, ja sekin taisi olla aluksi lähinnä ostopalvelu.

Nyt on siis mihin verrata. Tätä asiaa ei ollut ennen olemassa. Yksittäisten ikäihmisten ympärillä ei ollut mitään. Vanhusten huolto ei ollut mikään ongelma, ainakaan verrattuna kriittisiin asioihin, joista ei puutetta ollut.

Nyt vanhusten hoito on muottia, ainakin kielenkäytön tasolla. Jopa keski-ikäiset ovat alttiita propagandalle, luultavasti huonon omantunnon vuoksi. Aivan uudenlaisia ongelmia nousee esiin. Minkä vuoksi ja millä oikeudella isä tai äiti asua kituuttaa arvohuoneistossa, jonka lapset hyvin mielellään myisivät ja käyttäisivät rahat per heti. Jos isä tai äiti vastustelee, että kun tämä on hänen kotinsa, vastaus on kuulemma joskus kipakka – turhia kuluja ja kaikenlaisia vaikeuksia. Mars palvelutaloon ja mielellään veronmaksajien kustannuksella niin että jälkeläiset saavat pitää rahat.

Jo nyt tai aivan pian nämä ongelmat osoittautuvat isoiksi. Niiden käsittely on vaikeaa, koska tietoja ei oikein ole. Uudenaikainen puhetapa niputtaa ”vanhukset” sivuuttaen sen, että vanhoja on ainakin yhtä kirjava joukko kuin työikäisiä ja että vaivat ja valmiudet vaihtelevat suuresti. Asiassa on sekin ongelma, että vanhoilla on äänioikeus, toisin kuin lapsilla.

Eilen kävin tosiaan puhumassa lyhyesti opettajille messuilla blogeista ja tein numeron siitä, että blogeissa voi olla sopivaa luettavaa ja asian voisi panna merkille nyt kun alkaa näyttää selvältä, ettei verkkoromaanista tai verkkorunoista ole kehittynyt mitään sen ihmeempää.

Kävellessäni takaisin sateen ja jään maailmaan sain valmiiksi ajatuksen, jota en onneksi keksinyt puhetta pitäessäni. Nyt seuraavaa kirjaa blogeista ja kommenteista sommitellessani olen tietenkin hakenut julkaisemiselle hahmoa. Se saattoi eilen löytyä.

En pidä omia vaiheitani enkä liioin menneitä vuosikymmeniä erikoisemmin muistiin merkitsemisen arvoisina. Omaelämäkertoihin suhtaudun yleensä kiukkuisesti. Nyt kun ilmestyy vähän väliä muistelmia, yllättävän usein sivutaan tapahtumia ja aiheita, joissa olen ollut itse mukana.

Heilauttamatta leimakirvestä väitän, että kovin usein muistan tosiasiatkin toisin kuin kirjoittajat. Etenkin olen panevinani merkille huolellista valikointia.

Sekin on ongelma, että muistelma on hyvin vaikea kirjoittaa. Tästä blogistakin huomaan, että ainakin jotkut kommentoijat luulevat, että Tuomioja oli nuorena ankara aatteen mies ja kritiikitön Neuvostoliiton ystävä. Asiahan ei ole näin. Juuri silloin kun merkittävä osa sukupolvea käväisi eri värisinä kommunisteina Moskovan leirissä ja keskittyi latelemaan päättömyyksiä. Tuomioja oli demari ja pysyi sellaisena, puolueen johdon harmiksi. Ne henkilöt, jotka vaikenevat menneisyydestään, tekevät niin aiheellisesti.

Se oma oivallukseni on, että olen tullut pitäneeksi yli kymmenen vuotta vanhentumisen päiväkirjaa. Jos pidän tätä vielä kymmenen vuotta, syntyy dokumentti.

Kukaties joku ylioppilas tekee paremman aiheen puutteessa seminaariesitelmän aiheesta ”kirjoitusvirheet Kemppisen blogissa 2005 – 2015.

Kertasin edellä oman sukupiirini muistoja perustellakseni, että käsitykseni kanonisesta iästä voi olla väärä. Isä juoksi kuin orava milloin minnekin ja hoiti omia ja muiden asioita leppymättömän tarmokkaasti siihen tapaturmaansa eli 76-vuotiaaksi asti, ja kaksi vuotta toivuttuaan alkoi jälleen kirjoittaa, satoja sivuja yhdellä sormella.

Oma kokemukseni on saman suuntainen. En jaksaisi tehdä rehellistä työtä eli viittä päivää viikossa seitsemää tuntia päivässä. Luentosarjat tentteineen menisivät mutta yliopistohallinto ei.

Mitä tulee päivän kolotuksiin, asiasta ei oikeastaan ole mainittavaa. Ison puoleinen kanisterillinen puhdasta, hyvää juomavettä, jonka naapurin nuori rouva tuo kuistille, siirtyy kyllä paikalleen tiskipöydälle, mutta olen opetellut katsomaan joka kerta, miten nostan, ja erikoisen tarkasti, mihin jalkani lasken. Medioiden neuvoma liikkuminen ja venyttely on tullut tavaksi jo kauan sitten. Kärpänen katossa voisi luulla, että tällaisen blogin tekstin kirjoittaminen on asia, josta on esitettävä seisaallaan kiitollinen rukous hindujumalille. Hartioiden ja käsien pyörittely ja muu retkutteleminen saattaa näyttää erikoiselta, mutta tekee hyvää.

Sen vuoksi ja kun olen lähdössä istumaan iltapäivää sukulaismiehen 70-vuotispäivän merkeissä, haluan tähdentää kaikille, ettei ihminen – ainakaan joku toinen ihminen kuin minä – muutu yhdellä iskulla osaamattomaksi täyttäessään jonkun määrän vuosia.

Tätä kirjoittaessani huomaan ottaneeni yhteyttä ja kysyneeni neuvoa ilmenneen putkivuodon ja sen paikkaamisen ja kokonaistilanteen selvittelyn nimessä, eikä yksikään yhteyshenkilöistäni ole alle seitsemänkymmentävuotias.

Tämä on nyt kokemukseni. Yllättävän ja monimutkaisen – monikerroksisen – ongelmaryhmän nopea käsittäminen ja kyky jäsentää se mielessä näyttää vaativan nimenomaan kokemusta. Joku voisi perustaa Eläkkeellä olevien vesi-insinöörien konsulttitoimiston. Menisin maksavaksi asiakkaaksi. Aina parempi, että toistaiseksi olen saanut neuvoja maksutta.