Yleisesti tajuissaan

Lukion kirjoista. – Äidinkielen kirjojen selaamisen lopetin kauhistuneena. En muistanut luvanneeni, vieläpä mielihyvin, että jotain kirjoituksiani saa käyttää oppikirjoissa. Siellä oli muutaman vuoden takaa pätkä tätä blogia. Ajattelin totisena, että piru soikoon. En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että ylioppilaskirjoitusten reaalissa tai äikässä saattaa olla jotain sellaista, että ovelimmat opettajat voivat käskeä katsella näitäkin sivuja.

Ja lukion olemassaolon tarkoitus on ylioppilaskirjoitukset.

Sen takia on syytä antaa ohje. Kirjallinen blogi – tällainen – on täsmälleen eri asia kuin lehtikirjoitus tai verkkoon suuremmalle sivustolle sepitetty teksti. Journalismin peruskeino on pitää yllä lukijan mielenkiintoa eli houkutella. Se tehdään yleensä laskemalla lentoon monen värisiä ilmapalloja. Kirjallisuuden eräs perinne on tiivistäminen. Tavallisimpia keinoja on kirjoittaa kahdesta tai kolmesta asiasta yhtaikaa ja jättää puolet lukijan järkeiltäväksi ja ennen kaikkea rinnassansa tunnettavaksi.

Kaksi täydellistä vastakohtaa, jotka eivät voi elää samassa ihmisessä, ovat tuomita ja ymmärtää, sanoo Camus (Discours de Suède) vedoten Nietzscheen.

Jos on tyhmä, voi ruveta myös tiedemieheksi. Monet tutkijat tavoittelevat totuutta. Sitä on vaikea uskoa, mutta näin kuulkaa on. Etenkin aikaisemmin varsinkin luonnontieteissä jotkut eivät tunteneet totuuden määritelmää: se, mitä tavoitellaan eikä koskaan tavoiteta.

Totuus viihtyy komiteoissa ja komppanioissa, ei kirjastoissa.

Luin yhden osan lukion historiaa (Muutosten maailma 4). Kovin se oli kokoomukselainen. Täytynee hakea käsille verrokki ja varmistaa, että se on uusin painos.

Poliittisesti konservatiivinen historia kihartuu kohti tosiasioita ja esittää tosiasioita. Se on viisasta. Jokin ”Valtalaki 1917” on aina hyvä tenttikysymys. Hyvä tenttikysymys tarkoittaa että opettajan on helppo arvostella se. ”Talvisodan syyt” on OK, samoin ”Yleislakko 1956”.

”Ruotsin toiminta Suomen talvisodassa” on mahdoton. Sitä ei koskaan kysytä. Faktat ovat tiedossa mutta piilossa. Vaikka ne on painettu, niitä on vaikea löytää. (Åselius, s. 197 teoksessa Meinander, Henrik. toim.: Historian kosto: Suomen talvisota kehyksissään, Siltala 2015).

En tiedä enkä osaa neuvoa, miten kouluopetuksessa ja yliopisto-opetuksen suurimmassa osassa selvittäisiin siitä, että ”totuuksia” on välillä monta, ne pitävät paikkansa mutta ovat keskenään pahasti ristiriidassa.

Jos puhe on Suomen historiasta, on aivan paikallaan puhua itsenäistymisestä kansallisena tapahtumasarjana. Itse kyllä vierastan kaikkia selvityksiä, joissa ei mainita ensimmäisen maailmansodan tilannetta 1917 – 1918.

Oppikirjojen lukemisesta on kaikenlaista hyötyä. Olen aina välillä ihmetellyt, miksi tamperelainen versio kesän 1918 vankileireistä Mannerheimin aikaansaannoksena elää niin sitkeänä, vaikka hän erosi ja menetti (vajaaksi vuodeksi) juuri saksalaisille kaikki mahdollisuutensa vaikuttaa armeijaan ja valtioon toukokuussa 1918.

Asiaa ei mainita eilen lukemassani kirjassa! Kuninkaan valinnasta 1918 kerrotaan kyllä.

Toisteltuani kuukaudesta toiseen, etteivät valistuneet suomalaiset tunne Euroopan 1900-luvun historiaa ja äänestettyäni jatkuvasti esimerkiksi Kershaw’n kirjan (To Hell and Back) suomentamisen puolesta muutan kysymykseni nyt vielä ikävämmäksi. Miksi suomalaiset eivät tunne myöskään Suomen historiaa 1900-luvulla?

Tuosta puutteestako johtuu, että kirjallisuudessa, mediassa ja somessa menee läpi melkein mikä tahansa?

Virrankosken ja Vahtolan Suomen historiat ovat molemmat hyviä, jopa harmillisesti niin että molemmat kannattaisi lukea niiden hiukan erilaisten painotusten vuoksi. Ne ovat laajoja ja käsittelevät kaikkea esihistoriasta alkaen.

Jokseenkin asiallisia kirjoja on. Meinanderin ”Tasavallan tiellä” lienee noin 500-sivuisena se paras oheislukemisto.

Pimeitä paikkoja ja hämäriä kohtia käsittelevät pimeät tai hämärät erikoisteokset näyttävät taas peittävän myyntipöytiä. Tilanne on kuitenkin niin kummallinen, etten tiedä sanoa, myydäänkö niitä todella.

Noin kolmekymmentä vuotta on esimerkein vaikka ei sanoin ilmaistu, ettei yleissivistys ole oikeastaan tarpeen. Työpaikkahaastatteluissakaan ei koskaan selvitellä hakijan historian tietoja.

Tuollainen ilmapiiri on osa Suomen jähmettymistä. Tällä vuosituhannella ainakin valtio on tilannut mahtavimmat selvitykset liikkeenjohtajilta ja filosofeilta. Tuloksia saanee sanoa vaatimattomiksi. Tuo tehtävä, menneisyyden ennustaminen, on ollut yleensä historian tutkijoiden aluetta. Jalmari Jaakkola romutti loputkin arvovallastaan kirjoittamalla valtiolle tilaustyön syistä hankkia elintilaa itärajan takaa.

Mitä sitten vielä tulee pakolaisiin ja maahanmuuttajiin, aika hyvin tutkittu tapaus koskee 72 000 sotapakolaista, suomalaista lasta, jotka toimitettiin Ruotsiin turvaan. Heistä 15 000 jäi sinne.

Yllättävän moni ihmisistä, jotka tunnen, kävi tuon tien. Yllättävän monen mielestä kokemus oli vaikea ja raskas.

Ehkä tuo lukumäärä sanoo nyt enemmän kuin vuosi sitten.

Henkilökohtaisesti en pidä mahdottomana, ettei Ruotsin apu olisi ollut johdonmukaista politiikkaa, tykeistä lapsiin.