Yritys

Entä jos ”yritys” liikeyrityksenä ja ennen paljon käytetty ”yritys” kirjoituksen nimityksenä ovatkin pohjaltaan sama asia? Molemmissa on kysymys edullisen vaikutelman luomisesta epämääräisin keinoin.

”Essee” on sanana kotoisin Montaignen hyvin kuuluisasta teoksesta. Sen suomentamisen kirjava historia sattui vahingossa silmään. Suolahti halusi sen WSOY:n johtajana ollessaan suomeksi, mutta suomentaja jotenkin katosi, joten oli harsittava kokoon sangen kummallinen valikoima, ja kaikki oikeasti hauskat jutut oli jätetty pois. Lukija jäi ihmettelemään, mitä näistä hälistään. Mutta nyt ongelma on ratkaistu jo vuosia sitten, ja kirjaan tarttuvaa kehotetaan välttämään pitkiä juttuja. Ne muutaman sivun palaset ovat parhaita.

Jos tuntisin jonkun kustantajan, alkaisin inttää, että Plutarkhoksen pikku palasista olisi julkaistava valikoima. Ne tunnetaan otsikolla ”Moralia”. Sen jälkeen oleellinen eurooppalainen kirjallisuus olisikin saatavilla suomeksi.

Joku fiksu on keksinyt ryhtyä auttamaan halukkaita maahanmuuttajia yrittäjiksi. Aika monella taitaa olla samat kokemukset – pikku ravintoloiden ja pizzerioiden pitäjinä vierailta mailta tulevat ovat pistämättömiä.

Olin oikeastaan unohtanut, että kai jo kaksikymmentä vuotta sitten meillä päin turkkilainen perhe piti pizzeriaa, jossa kaikki oli hinnasta laatuun erinomaista. Kun asia palautui mieleen eräästä lehtijutusta, muistin vasta, että Kaliforniassa ”kiinalainen pesula” on käsite. Olen muistavinani, että suuren Joseph von Steinbergin omaelämäkerta on nimeltään ”hulluttelua kiinalaisessa pesulassa” ensimmäisen kirjoittajan näkemän elokuvan eli siis mykkäfarssin mukaan.

Kalifornia on maa, jossa kaikilla on pesukone mutta ihmiset eivät pese pyykkiä, vaan vievät pesulaan. Sitä en tiedä, miksi Helsingissä katukuvassa näkyi varhain pesulaketju, jonka nimioli ”Americano”, siis Amerikka italiaksi. Verkkohaku antaa vaivaisenpuhelinnumeron. Miten lienee. Kun olen itse kiikuttanut pöytäliinoja ja vastasavia pesuun, ovat ne nykyisin toisen nimisiä.

Sormituntumani on, että yrittäjyys on geeneissä eli pohjaltaan biologinen ilmiö. Asia on tullut välillä mieleen, varsinkin kun siitä on muistutettu ahkerasti. Viimeiseksi jäänyt puhe, jonka isäni piti minulle merkkipäiväni johdosto kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta sitten, sisälsi perustellut moitteen, että laskuja en ole koskaan oppinut oikein kirjoittamaan. Tiedän että hän olisi halunnut täsmentää, että minulle tienaamisen taito on jäänyt vieraaksi, mutta ei viitsinyt sanoa sitä ihmisten kuullen.

Asianajaja on yrittäjä. Itse he sanovat itseään oikeuden palvelijoiksi. Huojentavaa ettei kukaan ole ehtinyt toistaiseksi ottaa puheeksi, että rikosjutuissa syytetyn asiamies on riippumaton muusta paitsi hyvästä maineestaan, mutta syyttäjä on virkamies, jonka toiminnan tasoon ei yleensä kiinnitetä huomiota. Puolustusasianajajista on lukemattomia sankarikertomuksia mutta en kai ole koskaan tavannut reipasta nuorta opiskelijaa, joka olisi kehunut tähtäävänsä nimenomaan syyttäjäksi.

Ehkä olen väärässä. Ehkä mielessäni kummittelee se mennyt aika, jolloin syyttäjät olivat kihlakunnanoikeudessa hyvin usein hyvin tilapäisiä apulaisnimismiehiä ja kaupungeissa lakimiehiä, jotka olisivat oikeastaan halunneet raastuvanoikeuden jäseniksi.

Kysymys yksityisestä ja julkisesta lääkärin toimesta kiertää tunnetusti johtamatta yhtään mihinkään. Nämä ovat asioita, joista jokaisella on mielipide mutta ei välttämättä tietoa.

Isäni lisäksi isoisäni oli yrittäjä ja äiti tietysti – itse asiassa olen halukas myöntämään, että oma kulttuurinen pohjalaisuuteni on niin ja näin, koska sikäläisessä suvussani kukaan ei ole viljellyt maata (muuta kuin sota-aikana) eikä liioin ollut töissä puukkotehtaassa.

Huomasin vasta kymmenen vuotta sitten, miksi isoisälläni ei ollut alkujaankaan ammattinimikettä. Vanhassa maailmassa kirvesmies ja muurari eivät yleensä olleet missään töissä. Isoisä oli timpurinokka kohta Kansalaissodan jälkeen. Hän muurasi vaikeita kohteita. Pohjanmaalla hän alkoi rakentaa taloja, joita kertyi kymmeniä. Hän oli toisin sanoen rakennusurakoitsija, mutta tuo nimike tuli kieleen vasta sotien jälkeen. Grynderi on sanana saksaa ja tuli ilmiönä Suomeen kaikella raivolla 1920-luvulla, mutta mielessäni se liittyy asuntojen rakentamiseen tunnettuja oikeudellisia kikkoja käyttäen.

Väitän kuitenkin röyhkeästi, että Suomessa on feodaalinen perinne. Yritystoiminta ei sovi herrasmiehelle, ja tästä ajatelmasta on johdettavissa periaate, että yritystoiminta ei sovi tosimiehelle. Akka pitäköön kioskia, mutta mies kiskoo elantonsa oikeasta työstä, mitä se sitten lieneekään.

Jo aikojen alussa, puhuakseni tässä erikoisen tuottavista elinkeinoista, pontikankeitto oli miesten tehtäviä, mutta myynti vaimojen. Myös maaseudulla ja laitakaupungilla ammattimainen viinanmyynti oli hyvin usein naisen elinkeino ja tilastojenkin mukaan vankilaan pannuista naisihmisistä hyvin suuri osa oli juuri tuon toimen harjoittajia.

Kun maaseudun kuvaaja tarvitsi kirjoitukseensa pahamaineisen krouvin, jossa myytiin luvatta viinaakin, niin asianomainen oli aina joku Hilapielen Heta – tyypillisesti leskirouva. Ja pysyäksemme tuottavissa elinkeinoissa kadulla kulkevat parittajat olivat miehiä mutta bordellissa hallitse emäntä, la patronne.

Tämä näkökohta voisi avata sitäkin, miksi Helsingin suurliikemiehistä niin hätkähdyttävä osa, siis nämä Stockmannit ja Pauligit ja Huberit, tulivat Saksasta tai Sveitsistä.

Sata vuotta vanhassa kirjallisuudessa saksalaisille nyrpistellään ja puhutaan ”kamasaksojen kansasta”. Haukkumanimi avautuu huimaan menneisyyteen. Itämeren alueella itseäänuberitH hyödyttävän kaupan kävijät ovat olleet ainakin tuhat vuotta ”saksalaisia”, kuka ties paljon pidemmänkin ajan.

Toinen maahanmuuttajien yhteydessä mainittava kauppiaiden ammattikunta on laukkuryssät eli kiertelevät rihkamakauppiaat. Lieneekö sattuma, että tuon vaativan ammatin harjoittajat tulivat Venäjän Karjalasta? Luulen tietäväni, miten länsi-suomalaiselle kulkukauppiaalle olisi käynyt.