Pysy hyvissä kirjoissa

Otettuani puheeksi tietosanakirjat ja muut suurteokset haluan nyt sanoa asian uudestaan vakavasti ja jatkaa saman teeman muunnelmalla.

Muunnelma: ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan selailin ja katselin koulukirjoja, etenkin lukion äidinkielen ja historian kirjoja, joista on verkossa näytteitä. Sangen luultavasti menen tänään lukemaan lisää. Verkkosivuilla väitetään, että kirjat sopivat erinomaisesti itseopiskeluun ja etäopiskeluun. Mielenkiintoista.

Ensi vaikutelma: nämä kirjat ja niihin liittyvä muu aineisto ovat käsittämättömän hyviä.

Tämän blogin lukijoissa on kuin onkin hiukan kiertoa. Siksi toistan, että osaan oman taustani takia arvioida muutaman kouluaineen oppimissisältöjä. Jouduin kirjoittajana ja toimittajana tekemisiin myös tiedollisen tekstin kirjoittamisen kanssa 51 vuotta sitten ja tuo yhteys jatkuu edelleen.

Siksi varoitan, että ajatukseni ovat todennäköisesti vanhentuneita ja asenteeni katteettoman ylimielinen.

Oppikirjojen ja sitten lasten- ja nuortenkirjojen ideoinnista, toteuttamisesta ja tuottamisesta muistikuvia on yhtä pitkältä ajalta. Tämän päivän tunnelmissa tekisi melkein mieli kiilata kerran joukkoon; Otavan entiset, eläkkeellä olevat kouluosaston päälliköt kuulemma tapaavat toisiaan silloin tällöin. Mikko I. mainitsi taannoin, ketkä kaikki minun aikanani (70-luvun alussa) taloon tulleet ovat hengissä ja liikenteessä. Tässä on muutenkin käden ulottuvilla ihmisiä, jotka ovat tehneet elämäntyönsä juuri oppikirjojen parissa. Peruskoulun ja lukion kuulumisia tulee jatkuvasti, koska lähisukulaisia toimii opettajainkoulutuksessa.

Näin päivinä usein mainitsemissani kustannusliikkeissä, joiden historiikeista kertaan monopolin (oligopolin) numerotietoja ja muita mitattavia vaikutuksia, erittäin jyrkkä ja vakiintunut perinne oli pitää esillä kotimaista kaunokirjallisuutta ja mainita ohimennen kuudennen luokan kamana keittokirjat ja sen sellaiset. Oppikirjoista ei puhuta mitään ja joissakin yhtiöissä, kuten WSOY:llä sen puolen ihmisetkin oli kätevästi piilotettu Kalevankadulle, kun taas paremmat ihmiset rönöttivät Bulevardin erkkeri-ikkunoissa ja tuomitsivat sieltä eläviä ja kuolleita (kirjailijoita). Nykyisin entinen WSOY:n kouluosasto on nimeltään Sanoma Pro.

Oppikirjojen osuus sekä kustannusyhtiön liikevoitosta että liikevaihdosta on ollut vanhastaan vähintään 50 % ja tietokirjojen, suurteokset mukaan luettuna, noin 40 %. Näkyvimmän eli kotimaisen kertomakirjallisuuden lohko on ollut suuruusluokkaa 5 prosenttia. Jos luvuista poistettaisiin niin sanottu viihde ja Linna ja Waltari, numeroiden tarkastelemiseen tarvittaisiin suurennuslasia.

Kansa- ja oppikoulun oppikirjat olivat 1890-1975 yksi maan suuria huijauksia. Kirjoittajat olivat tyypillisesti kouluhallituksen virkamiehiä ja kirjat saattoivat pysyä muuttumattomina vuosikymmeniä. Niiden ostaminen oli pakollista ja hinnoittelu kustantajan määräämää. Se ei ollut mikään poikkeus, että jostakin kansakoulun mittausopista otettiin muuttamaton 48. painos.

Erikseen mainittava vihani kohde oli ”Mantere - Sarva” eli oppikoulun yleinen historia. Siitä muuten tulevat opettajat joutuivat yliopistolla hyppäämään suoraan Veit Valentiniin, joka oli aika hankala tapaus, sotiin ja hallintoon keskittyvää umpitekstiä loputtomasti. Tiedän kun olen lukenut.

Pointtini on tämä: tietosanakirjoja ja muita suurteoksia tehtiin ja hankittiin ja itse asiassa myös luettiin siksi että oppikirjat olivat niin huonoja. Ajatelkaa esimerkiksi kielten osaamista. Seitsemän vuotta saksaa oppikoulussa ei auttanut junalipun ostamiseen Trawemündestä Hampuriin. Ajatelkaa tämän päivän suomalaisten englannin taitoa. Vaikuttaisiko sen erinomaiseen tasoon hyvä oppimateriaali? Ja ajatelkaa Pisa-tutkimuksia, joiden tuloksissa voi olla jotain perääkin. Missä määrin siihen vaikuttaisi yhtälö hyvät opettajat + hyvät kirjat?

Huono pedagoginen ote naamioidaan tavallisesti termillä ”yleissivistävä”. Siis huonosti sommiteltu teksti tarpeettomista asioista on ”yleissivistävää”.

Erikoisen synkin mielin mietin korkeakoulun tenttikirjoja. Minkä takia sellaisia erinomaisia perusteoksia kuten Heinonen – Koskinen ym. ”Rikosoikeus” (1631 sivua) on niin vähän? Tuon kirjan tunnen. En tiedä, onko se edelleen käytössä enkä arvioi, missä määrin se on ajan tasalla. Sen osaan arvioida, että kirja on aivan erinomainen. Aarnion – Kankaan perinnöstä julkaisema ”Suomen jäämistöoikeus” on toinen esimerkki. Ei tästä ole pitkä aika, kun jouduin selvittelemään ennakkoperintöjä ja niiden arvon huomioon ottamista jaossa. Opiskelin kirjaa ja sitten kysyin kirjoittajilta. Olin oppinut oikein. (Esimerkki koskee tyypillistä mutta aina mutkikasta kysymystä, jossa ukko on kuollut ensin ja leski on elänyt kuten ennenkin mutta lapsista yksi on saanut arvokkaan keskusta-asunnon ja toinen arvonsa menettäneitä osakkeita ja kolmas lämmintä kättä, ja sitten leski kuolla kupsahtaa.) Haarmannin Tekijänoikeus on kolmas esimerkki. Tuomarit lukevat sitä salaa.

Mutta yliopistolla oppikirjoja ei juurikaan lueta tieteellisiksi ansioiksi, ja yleensä hyvä tutkija ei osaa kirjoittaa hyvää oppikirjaa.

Jos, lukijat, haluatte mielikuvan oppimateriaalin valmistamisen vaikeudesta, menkää omalle kaapillenne ja ottakaa esiin minkä tahansa vekottimen käyttö- tai asennusohje. Eilen opiskelin uuden televisioni käyttöä, ja sain kuin sainkin esiin Areenasta viime sunnuntain Uuden Sherlockin, joka olikin suunnilleen parasta mitä olen ikinä nähnyt televisiosta. Käyttöohjeesta ja omistajan oppaista ei ole mihinkään. Ainoa keino on kokeilla järjestelmällisesti eri nappeja. Lopulta muuten löytyi virtakatkaisinkin! Sitä en vielä tiedä, miten kanavan tai vastaavan inputin saa toimimaan kaukosäätimen näppäimellä. Onneksi lapsenlapset ovat tiettävästi tulossa välipäivinä käymään.

Ei sillä, olen kokeillut manuaaleja lahjakkaisiin lapsiin. Eivät hekään saa selvää niistä.

Mitä voisi tehdä koulukirjojen maineen parantamiseksi? Miten saisi lukijat uskomaan, että koulukirjoihin kannattaa palata? Ja miten tulla toimeen sen tosiasian kanssa, että lukion oppikirjat ovat kovin kalliita?