Vanha lapsi

Minulle ja miljoonalle muulle koulutus on ollut vanhojen, vanhentuneiden ja tarpeettomien asioiden opettelua.

En oikein usko innovaatioihin enkä maan tilanteen kohentumiseen, niin että olisin itse näkemässä sitä. Sitä ennen olisi opeteltava opettelemaan. Luulen että minulla on jokin aavistus siitä, miksi ruotsalaiset ja amerikkalaiset ovat tuossa asiassa niin hyviä ja suomalaiset eivät. Jo pari vuotta on ollut aihetta tunnustaa, että Nokia + GSM oli kultamuna. Kultainen muna ei riitä. Pitäisi keksiä kultaisia munia muniva kana, sellainen kuin kevyen musiikin bisnes Ruotissa.

Keskusteluissamme – tässä blogissa – sekoitamme yksimielisesti sanat ”koulutus” (opetus) ja ”kasvatus”. Tämän sekaannuksen perua on muuten sekin Ernon omaa tietämättömyyttä kuvaava sanonta ”opetetuista” ihmisistä, jotka ovat heikompaa kantaa kuin opetelleet.

Liian kalliita ja sisällöltään jokseenkin hyödyttömiä kirjasarjoja myytiin 1960 – 1980 jopa itseopiskeluun. Kahdeksanosaisesta ”Tiedon portaat” – sarjasta pystyi opiskelemaan tähtitiedettä, pikakirjoitusta, laki tai yhdeksää eri kieltä. Opettelemiseen liittyi tenttejä ja siitä annettiin todistus. Sillä todistuksella ei tehnyt käytännössä mitään.

Aikaisemmin kirjeopistot olivat toimineet jopa hyvin. Haanpäät ja Pekkaset opettelivat ja oppivat englantia, ainakin sen verran että saivat tekstistä selvän.

Historiikin mukaan WSOY:llä oli Jänttien aikana töissä vain yksi ihminen, Lauri Hirvensalo, joka osasi englantia. Kustantajien luetteloita katsellessa näet ihmettelee, miksi he eivät sotien jälkeenkään alkaneet julkaista suomeksi edes Hemingwaytä ja Steinbeckiä, vaan antoivat kaiken suosiolla Tammelle.

Kuuluu tietää, että natsismin perintö on eri asia kuin saksalaisperinne. Kuuluu tietää, ettei se ero kuitenkaan ollut kovin suuri, koska Saksan natsien suurin propagandavoitto oli laittautua keisarillisen saksalaisuuden perilliseksi.

Neuvostoliiton keskeinen väite oli, että kaikki porvarillinen, etenkin keisarillisen Venäjän edustama, oli riistoa ja sortoa ja revittävä juurineen ensin Venäjältä ja sitten maailmanvallankumouksen turvin muusta maailmasta.

Tämä oli Leninin suuri erehdys. Trotski ja sitten Stalin joutuivat näkemään paljon vaivaa inttäessään, että maanpäällinen paratiisi oli jo olemassa. Saksassa peruskeisarilliset ja peruslihavat Ludendorff ja Hindenburg olivat natsikauden alun kulttihenkilöitä ja auttoivat itse Hitlerin valtaan. Lisäksi Göring teki kuolemattoman imitaation mainituista marsalkoista ja heidän kunniamerkkivimmastaan, vaikka piikkikypärää ei enää käytetty. Se olisi ollut ajoneuvossa hankala. Niinpä aikoinaan vain kuskien käyttämä lippalakki koppalakiksi jähmettyneenä korvasi sen.

Englannin osaamisessa oli herrasväen mielestä jotain niljakasta. Tuo asenne ei ole vieläkään kadonnut kokonaan. Se oli näet puutavaraliikemiesten ja eräiden pankissa eli rahan parissa puuhaavien kieli.

Nuo itseopiskelun oppaat, joista kielten opiskelussa erikoisasemassa olivat ”English by the Nature Method” (vihreät kannet) ja Linguaphone (levyt) muodostivat suurteoksiksi pöhötettyinä yli puolet suurten kustantajien kirjamyynnistä markkoina laskettuna. Kaunokirjallisuus sai kaiken huomion vielä kun sen myynti oli vain 10 prosenttia kaikesta.

Suur- ja tietoteosten ainoa ajatus oli syöttää suomalaisille jo vanhentunutta tietoa helposti omaksuttavassa muodossa. Tuo aate ulottui myös kirjallisuuden puolelle. WSOY:n ”Antiikin klassikot” oli kuulemani mukaan kaikkien aikojen epäonnistunein kirjasarja.

Ihmisillä on hyvä vainu. Kun heitä yritetään sivistää väkisin, he kieltäytyvät yhteistyöstä. Tuo sarja muuten – arvattavasti joka paikassa vaikuttaneen Linkomiehen, häntä lahjattomamman Koskenniemen ja seurustelu-upseeri Eino E. Suolahden aikaansaannos – kelpaa edelleen antikvariaattiin ja maksaa sieltä ostettuna kumman paljon luokkaa 25 euroa. Miksi Otava käännätti paljon myöhemmin Platonin, sitä en ole jaksanut koskaan ymmärtää. Mielestäni Platon pitäisi lukea alkukielellä eli englanniksi.

Tänään en viitsi selittää, mitä mieltä itse olen antiikin klassikoista. Sillä ei ole merkitystä.

WSOY:n Spectrum ja Otavan Suuri Ensyklopedia 70-80-luvulla olivat lorun loppu. Suosittelen niitä lämpimästi, jos siis käytettävissä on runsaasti hylly- ja lukemistilaa. Ei ole hullua maksaa 17 hyvin suurikokoisesta ja painavasta niteestä yhteensä 70 euroa. Tottuneen ostajan käsittelyssä se lähtee antikvariaatista – jos sen jostain löytää – 7 eurolla.

Jos haluaa itseopiskella vaikkapa lintuja tai kasveja, nuo kirjat päihittävät mennen tullen verkkoresurssit, myös Wikipedian. Joissakin tapauksissa muistoissa rakas Encyclopaedia Britannica olisi oikea ratkaisu. En keksi, miksi kukaan tekisi sellaista, mutta jos tulisi tarve perehtyä Kreikan ja Rooman kirjallisuuteen niin kuin opiskelija tekee eli lukematta vähintään sataa kirjaa kannesta kanteen, Britannican erittäin laajan artikkelin lukemiseen huolellisesti menee ehkä kahden viikon vapaa-aika, ja sen jälkeen lukijalla todella on yleiskäsitys aiheesta. Jos joku sukulaiseni tai suojattina olisi lähdössä Englantiin suurlähettilääksi, neuvoisin lukemaan Britannican ”Englannin kirjallisuus” –artikkelin, joka on muistaakseni yli 200 tiheästi painettua sivua. Maan kirjallisuuden tunteminen on edelleen avain menestykseen diplomaatti- ja liikemiespiireissä. Tuosta sen saisi.

Nämä neuvot ovat ovelia. Tämä on aitoa kansansivistystyötä.

Omaksukaa tekin länsimaisen sivistyksen ydinoppi: kun ette kuitenkaan tiedä, opetelkaa teeskentelemään. Bluffaus paljastuu aina viidessä minuutissa.

Mutta asiantuntijaa ei saa koskaan päästää niskan päälle. Kun mietin tässä, oliko juristiprofessorien Tarmio-sota itse asiassa nurkanvaltaus, joka melkein onnistui, muistelen samalla Hannua itseään. Vain biologi voi olla niin taitava julkaisemaan sosiologiaa ja liiketaloustiedettä sekä aina välttämätöntä kyökkipsykologiaa kuin hän oli tuon kustannusliikkeen vahvuuden ja voiman päivinä