Suomen nuija

Yle väliotsikoi ”Nuija lähtee Brysseliin”.

En voi kuin hämmästellä. Miten korkeimman oikeuden presidentti Koskeloa sanotaan tuolla tavalla verkkosivulla nuijaksi? Sehän on salaisuus!

Koskelo moittii tuomareiden poliittista ohjausta. Rahaa on osoitettu harmaan talouden juttuihin niin että pikainen käsitteleminen hidastaisi esimerkiksi seksuaalirikosten ratkaisemista. Syyksi hän epäilee poliitikkojen halua edistää valtio fiskaalisia etuja eli verovarojen kerryttämistä.

Koskelo ei mainitse käänteistä tilannetta. Jos rahaa osoitettaisiin seksuaalirikosten kiireelliseen ja perinpohjaiseen tutkimiseen, se olisi siis hänen ajattelutapansa mukaan väärin ja lisäksi se olisi epäasiallista vaikuttamista tuomareihin?

Jos tuomioistuimet ja jopa poliisi nostaisivat kiireellisyysjärjestyksessä esimerkiksi ulkomaalaisten tekemiä seksuaalirikoksia kärkeen – myös se olisi väärin?

Lausunnoista saa käsityksen, että taustalla on tuomarin riippumattomuus. Jos näin on, taustalla on väärä käsitys tuomarin riippumattomuudesta.

Käsiteltävien asioiden painon määrää laki, ei tuomari. Tahtonsa ilmaisee eduskunta, ei korkein oikeus. Tavallinen tapa ilmaista asian kiireellisyys on rangaistustaso. Kautta aikojen murhajutut ovat olleet kiireellisempiä kuin näpistykset.

Toinen tapa on perustuslaki. Suomen perustuslain toisen luvun perusoikeuksien luettelon on katsottu tarkoittavat perusoikeuksia. Hengen ja ruumiillisen koskemattomuuden turvaaminen on nostettu hyvin tärkeäksi asiaksi – ja samoin muun muassa sananvapaus, jonka turvin jopa aivan sivullinen saa ilmaista olevansa eri mieltä kuin esimerkiksi korkeimman oikeuden presidentti.

Olisi tekopyhää väittää, ettei tuomioistuimissa käsiteltäisi – ehkä liikaakin – pikkujuttuja. Olkoon esimerkki riidaton velkomus, joka tarkoittaa rahavaatimusta, jonka taustalla on velkakirja tai lasku ja jota vastaaja ei väitä vääräksi. Niihinkin tarvitaan tuomioistuimen ratkaisu, ja sellaisia tehtaillaan. Toinen esimerkki voisi olla avioero, jossa hakijat ovat samaa mieltä asiasta.

Tuomarinohjeet eivät ole lakia. Ne ovat 1500-luvun rituaalista kieltä ja eräänlainen julistus, jota alettiin kauan sitten painaa lakikirjoihin.

Tuomarinohjeissa sanotaan tuomarista näinkin:

”3.  Samoin hänen myös tulee muistaa tuomarinviran olevan asetetun yhteisen kansan hyödyksi eikä tuomarin omaksi hyödyksi, ja sen tähden hänen pitää sitä hoitaa yhteiselle kansalle eikä itsellensä hyväksi, vaikka siitä hänelle itselleenkin on hyvää, kun hän sitä oikein toimittaa. Kuitenkin tulee hänen virassansa tavoittaa yhteistä hyvää eikä omaansa. Sillä tuomari on yhteisen kansan tähden eikä yhteinen kansa tuomarin tähden.”

Tulkinnasta voi keskustella. Siitä on syytä keskustella. Teksti, jonka kirjoittajana mainitaan yleensä Olaus Petri, piti silmällä sakkorahoja. Muinoin oli sellainen laki, että tuomari sai palkanlisänä osan, kolmanneksen sakoista. Oli aihe torjua sellainen taipumus, että tuomittaisiin myös oman kukkaron lihottamista ajatellen.

Jos määräyksen yrittää ymmärtää tämän nykyisen ajan yhteydessä, epäselvä käsite ”kansa” tarkoittanee ketä tahansa tuomioistuimessa asioivaa, ja ”yhteinen hyvä” tulee joka tapauksessa hyvin lähelle käsitettä ”oikeudenmukaisuus”.

Yhteishyvä sai Ranskan suuressa vallankumouksessa sisältöä, jota osittain olivat kehitelleet vuosisadan filosofit ja osittain pahimmat terroristit, joilla oli alkuvaiheessa myös ”yhteishyvän valiokunta”.

Sivuutetuksi luultu pirstamielinen positivismi näkee oikeudenmukaisuuden, jos ollenkaan, yhden oikeusjutun tai jopa yhden jutussa esitetyn vaatimuksen ominaisuutena. Voitaisiin arvioida, missä määrin ratkaisu on osunut oikeaan. Juuri tämä on muutoksenhaun perusajatus. Jutun saa monissa tapauksissa vireille ylemmässä oikeudessa, joka tutkii ja tarkastaa sen vielä toisen kerran. Ylin oikeusaste, siis korkein oikeus, ei oikeastaan tee tätä, vaan tuottaa ennakkotapauksia eli prejudikaatteja.

Koko toiminta-aikansa eli vuodesta 1918 korkein oikeus on harhaillut ja kompastellut lillukanvarsissa. Olen siis aikoinani käynyt läpi kaikki korkeimman oikeuden ennakkotapaukset 1918 – 1990 ja kursorisesti kaikki tapaukset. Kuka tahansa voi todeta milloin vain, miten syvästi korkein oikeus rakasti esimerkiksi alunperinkin keinotekoisen rangaistusten yhdistämistä koskevia seikkaperäisiä detaljikysymyksiä. Karkeasti ottaen puolet ratkaisuista on ollut vailla käytännön merkitystä. Mutta tässä asiassa on tapahtunut paljon parannusta.

Mutta kysymykseen ”mikä on oikea rangaistus” raiskauksesta ei ole yhtä eikä kahta ratkaisua. Ihmisen pahuutta mitattaessa mittaustuloksia on kovin monta.

Mutta yksittäisten ratkaisujen arviointi ei riitä. En usko tuollaiseen ”atomisointiin”. Yhteiskunnallisessa praksiksessa eli myös lainkäytössä on otettava pohjaksi ”aalto-hiukkas-dualismi”.

Aine ja energia ovat laskennallisesti sama asia ja niiden yhteys on tiedossa. Joissakin tilanteissa on joka tapauksessa käytännöllisempää ajatella aaltoliikettä, ja joissakin toisissa pienhiukkasia.

On kolmaskin fysikaalinen ilmiö, jonka mielessä pitämisestä ei ole haittaa, kenttä. Painovoiman kuvauksissa kenttä on tavallisin ilmaisu, varsinkin kun emme oikeastaan tiedä, mitä painovoima on. Simone Weil kirjoitti, että on kaksi asiaa, painovoima ja armo. Luultavasti hänellä oli mielessään myös kalvinilaisen teologian ajatus (Karl Barth), ettei kumpikaan ole oikeastaan meidän määrättävissämme eikä ohjattavissamme.

Oikeudenmukaisuus ei ole päämäärä eli maali. Se on tavoite, voluntas ius suum quique tribuendi eli jatkuva halu saattaa kukin oikeuksiinsa.

Kirjoitan kiivaasti presidentti Koskelon lausumaa vastaan, koska se on mielestäni oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin trivialisointia. Ei asia ole alkuunkaan niin helppo kuin hän antaa ymmärtää. Lainsäädäntö ja lainkäyttö n summavektori. Ei a tai b, vaan a + b.