Kansankannattimet

Kansan kannattajat ovat yhtä tarpeellisia kuin housunkannattimet. Useimmilla pysyvät housut jalassa kannattelematta.

Olen vuosikymmeniä vastustanut isänmaallisuutta. Nyt muutan kielenkäyttöä hiukan. Leukailun aika ei taida olla nyt. Isänmallisuus on roomalaista perua. Cicero sanoi sellaistakin, että isänmaa on siellä, missä on hyvä olla. Mutta hän nyt oli varsinainen moottoriturpa.

”Kansa” merkityksessä ”kansakunta” on aika uusi ilmiö. ”Kansa” merkityksessä ”rahvas” on vanha. Rooman kolikoissa luki ”SPQR” eli Rooman senaatti ja kansa. Mitä hirveämpi yksinvaltias, sitä enemmän hän vannoi kansan nimeen. Se on erikoista, mutta Rooman kaupungissa kansalaiset eivät maksaneet veroa eivätkä tehneet ansiotyötä mutta ottivat sitä vastoin mielellään lahjuksia ja niin ollen kokoontuivat karjumaan oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Työnteko taas ei sopinut mielikuvaan vapaasta miehestä. ”Orja” oli paljon monimuotoisempi käsite kuin luulisi. Mahtimiehen orja saattoi olla itsekin mahtimies. Ylettömyyden perikuva Trimalkio oli vapautettu orja.

Patriootti välittää omistaan. Nationalisti ei välitä vieraista.

Outoa ettei Kansallinen Kokoomus ole vielä muuttanut nimeään. Puolue kantaa nimessään nationalismin kuormaa.

”Kokoomus” oli historiallisesti koalitio, kahden itseään suurina pitäneen suomenkielisen joukon yhteenliittymä. ”Kansallinen” oli ovelasti valittu petkutussana, jota käytettiinkin ahkerasti selitettäessä, ketkä sitten eivät ole ”kansallisia”. ”Epäkansallinen” saattoi tarkoittaa väärän väristä pyyheliinaa.

Ruotsalainen kansanpuolue on siis kansan puolue. Heilläkin on ollut eri aikoina pieniä ongelmia saada köyhät ihmiset uskomaan, että pelkästään kielen takia sitä ollaan samaa väkeä.

Tiedossani ei ole, miten tuo suomen kielen termi synkronoituu saksan sanaan ”völkisch”, joka sai ensimmäisen maailmansodan jälkeen yhä kaameamman sävyn ja synnytti hullunkurisia yhdyssanoja, kuten ”kansansaksalainen”, volksdeutsch.

Ruotsissa kokoomus on ”maltillinen kokoomus” ja sitä kuvataan liberaalis-konservatiiviseksi.

Sekoitettuani näin lukijalta pään palaan väittämään, että kaduilla itsenäisyyspäivänäkin harhailleet ”kansalliset” ovat epäisänmaallista väkeä. Kun tätä nykyä on muotia sanoa, että Suomi on ihan hyvä maa, ja monet kauan sitten vanhentuneet menot ja merkit ovat palanneet muotiin, on aika ikävää, että eräät änkeävät tappelumielessä hautausmaille.

Joku kommentoija, luultavasti Putinin agentti, jaksaa kysyä joka kerta kun viittaan viime sotiin, että taasko viittaan viime sotiin. Asianomaisen kysyjän päähän ei mahdu, että ensimmäisten elinvuosien asiat vaikuttavat syvästi ihmiseen. Kun synnyin, isäni oli tullut kaksi viikkoa aikaisemmin sodasta ja aikakauden perustunnelma ei ollut missään tapauksessa ilo. Sota oli niin lähellä oleva ja kauhea asia, ettei siitä koskaan puhuttu. Vallitseva vire oli epävarmuus, ei suinkaan jälleenrakentaminen. Sekä lapset että aikuiset asuivat henkisissä hökkeleissä.

Maaseudulla, toisin kuin kaupungeissa, tiedettiin oikein hyvin, ketä kaikkia ei tarvinnut ottaa kovin vakavasti. Esimerkiksi epäonnistuminen elämässä oli niin tavallista, ettei kukan jaksanut tehdä siitä numeroa. Kysyin miksi tuokin riski mies kuljeskeli omia aikojaan ja jopa makaili auringossa, kun kaikki muut tekivät heinää. Vastaus oli tyyppiä: se on mennyt vähän sellaiseksi. Lapsikin oppi olemaan kyselemättä enempää.

Jossain naapuripitäjässä eräs taksinkuljettaja oli kesken kaiken ampunut itsensä. Vasta monta vuosikymmentä myöhemmin huomasin jostain hakemistosta, että hän oli ollut SS-miehenä Saksassa. Keski-ikäisenä kysyin tutulta lääkäriltä, jolla oli mielestäni joitakin erikoisia piirteitä, eikä hän kertoisi jotain SS:ssä kokemaansa. Lopulta hän sanoi nähneensä parissa viikossa liikaa sellaista, mitä kenenkään ei pitäisi koskaan joutua näkemään, ja vaihtoi sitten puheenaihetta, lopullisesti.

Nämä ovat vain esimerkkejä siitä, miten pieni osa todellisuutta on mainoslauseena käytetty ”isänmaallisuus” tai ”nationalismi”. Olen jokseenkin varma, etteivät pohjoismaiset uusnatsit tiedä käytännöllisesti katsoen mitään natsismin opeista ja käytännöistä.

Loppujen lopuksi en välitä niin kauheasti näistä opinkappaleista tässä ja nyt. Kunhan tuli mieleen, että propaganda toimii hyvin. Eilen melkein kaksi tuhatta ihmistä juhla-asuissa ja käytännössä koko media oli ottanut asiakseen vakuutella, että asiat saadaan kääntymään parempaan suuntaan ja että oikea tapa edistää niitä on perinteinen tapa, loputon keskustelu ja neuvottelu. Poliittisen ja virkaeliitin kärki esiintyi yksimielisenä.

Itse kävin vähän väliä katsomassa pätkiä linnan juhlista ja näin taas kerran, että yhä harvemman sieltä tuntee. Siitä ei tunnu olevan pitkäkään aika, kun tuttavia oli joka puolella.

Suomalaisessa perinteessä saattaa olla amerikkalaisesta liikkeenjohdosta omaksuttu oppi, joka ei sovi tänne. Johtaja ei muka saisi sekaantua seuraajansa valintaan.

Erästä kirjoitusta varten luin eilenkin WSOY:n historiaa, joka on pakko lukea kokonaan, kun se (Häggmanin) on niin hyvin kirjoitettu. Helsingin Sanomien ympäriltä on kirjoitettu historiikkeja, jotka tuntuvat jatkuvasti unohtavan tai peittävän enemmän kuin kuvaavat.

Kirja-alalla mielessäni pyörii epäily. Syöksykierre on yhtä vaikeasti käsitettävä kuin koko Suomen jatkuva lama.

Esitän arvauksen selityksenä eli ratkaisuna. Sekä yhden johtavan firman että erään tasavallan vaikein taloudellinen ongelma on… riittämätön isänmaallisuus. Siis kärsivällisyys sinänsä sisällöttömien muodollisuuksien keskellä ja vahva ja vakaumuksellinen halu olla mieluummin jonkun puolesta kuin jotain vastaan.