Borgesin lukuohjeita

Jos hyllyssänne on jokin Jorge Luis Borgesin kirja, älkää heittäkö sitä roskiin. En sano, että lukekaa se tai että lukekaa uudestaan. Mistä minä tiedän, pidättekö te siitä.

Ainakin puolet todella hyvistä kirjoista (ja sävellyksistä) vertautuu avantouintiin. Ei ole epäilyä toimituksen terveellisyydestä. Lisäksi saa kaivatun tilaisuuden osoittaa ylemmyyttä muihin verrattuna. Hiilijalanjälki on vähäpätöinen. Lisäksi näitä kirjoja löytyy kirjastosta hyvin.

”Hiekkakirjassa” kerrotaan hämäräperäisestä kirjasta, jonka tarinan päähenkilö onnettomuudekseen ostaa. Siinä on sivuja ääretön määrä. Sen huomaa sivujen numeroinnistakin. Sivunumero voi olla naamion kuva ja numero korotettuna potenssiin yhdeksän. Uudestaan sitä ei löydä – tai voi tietysti löytää, mutta todennäköisyyttä ei voi laskea. Ongelma on sama kuin perusluvuissa. Ei voi tietää, kuinka paljon niitä on, joten mistään prosenteista ei ole puhettakaan.

Borges kuuluu kirjallisuuden kaanonissa samaan hyvin pieneen huippuryhmään kuin Kafka ja Joyce; tosin hän oli myös mainio lyyrikko.

Lukijat ajattelevat vaistomaisesti ja aivan oikein, että huippukirjan tuntee heti siitä, ettei siitä tahdo saada selvää, ja kun silti yrittää, lukeminen on harvinaisen epämiellyttävää ja työlästä.

Poikkeuksia on. Camus on sellainen, vakava. Tässä kohdin suomen kieli on rampa. ”Serious drinking” tai ”serious money” on kai pakko suomentaa tuota sanaa käyttäen, joskin juopottelun yhteydessä sanoisin ehkä ”juodaan tosissaan”. ”Vakava” sisältää kuitenkin myös sen vivahduksen, että ollaan hymyttömiä, ja juuri tämä ei sovellu Borgesiin, vaikka se näyttäisi istuvan Camus’lle.

Matematiikassa ja fysiikassa on koko joukko vitsikkäitä esimerkkejä muun muassa singulariteetista. Tosin myös suomen sana ”ääretön” on hiukan kiusallinen, koska ääri tarkoittaa reunaa. Pallolla ei ole reunaa mutta se ei ole ääretön.

Epäilen että Borgesia on yleensä luettu väärin. Jopa tekstin nimi, kuten El Aleph, kukaties viittaa myös joukko-oppiin. Vähän väliä tulee vastaan ajatuksia, jotka tuovat kummallisesti mieleen Einsteinin oivallukset tai esimerkiksi Stephen Hawkingin huomiot.

Kun Borges sanoo aika suoraan, että ”aika” on käsitteenä erehdys tai että hän itse on kaikki ihmiset, lukija, joka siis on myös kaikki ihmiset, voi erehtyä luulemaan tuota lapsekkaaksi sanojen pyörittelyksi.

Totuushan on kuitenkin se, että voimme jopa ongelmattomasti laskea asioita, joita emme osaa kuvitella. Voimme vaikka aloittaa Riemannin tai Hilbertin avaruuksista ja mennä sitten kolmea tai neljää suurempiin ulottuvuuksiin.

Borgesille rakas ”Baabelin kirjasto”, jossa on esimerkiksi kaikki mahdolliset ja mahdottomat kirjat eli kaikki kirjaimet (ja kirjaimistot) kaikissa mahdollisissa järjestyksissä, muuttuu ajatuksena toisenlaiseksi, kun sen siirtää esimerkiksi 150-ulotteiseen avaruuteen. Saattaa olla, että Hiekan kirjakin alkaisi ja loppuisi yksinkertaisesti ja ongelmattomasti. Kun novellissa päähenkilö käsittää kirjan hirviömäisyyden ja sen todellisuudelle aiheuttaman uhan, hän piilottaa kirjan Kansalliskirjaston kellariin, samalla tavalla kuin on järkevää piilottaa lehti metsään. Mutta jos ulottuvuuksia on paljon tai ääretön määrä, ei ole sellaista kellaria, jossa kirja pysyisi piilossa…

Tunnen kirjailijoita, jotka ovat todellisuudessa läpeensä tyhmiä ihmisiä. Jotkut ovat siitä myös ylpeitä. En näe sellaisessa moitteen sijaa. Kirjojen kirjoittaminen muistuttaa paljonkin halonhakkuuta. Siinäkin tottuneisuus merkitsee paljon, oivaltaminen vähän.

Mutta tieteen ja kirjallisuuden huipulla ja musiikissa samoin on oudon samanlaista. Sinne, ylimpään kerrokseen, nousseet ihmiset voivat olla ja ovatkin vaivalloisia muille ja turmiollisia itselleen, mutta kyllä he aivan oikeasti käsittävät ja käsittelevät asioita, jotka ovat kaikille muille liian vaikeita. Se on heidän onnettomuutensa. Siksi kannattaisi olla sellainen akatemia tai apurahajärjestelmä, joka maksaisi komean korvauksen noille harvoille siitä, että pitävät sormensa erossa taiteesta ja tieteestä.

Borges tuli toimineeksi tuohon tapaan tulemalla sokeaksi. Näkö alkoi mennä ja varhaisemmassa keski-iässä. Koska tietokonetta ei ollut vielä keksitty, sokeutuva Borges keksi sen itselleen ja jatkoi kuvien kuvailemista, vaikka silmät eivät toimineet enää. Kun häntä eivät muut naiset oikein kiinnostaneet, hän saneli äidilleen vielä kun tämä oli 99-vuotias.

Vaikka Borges oli älykäs, hän ei ollut viisas. Hän halusi saada Nobelin palkinnon mutaa ei vain ymmärtänyt, ettei hän ollut Ruotsin akatemialle tarpeeksi sosialidemokraattinen.

Asturiasin ja etenkin Nerudan Nobelit olivat varmasti kova paikka Borgesille. Nerudasta Borges sanoikin, että tämä on paha ihminen. Itse Borges oli kaikkia diktatuureja vastaan, myös proletariaatin. Maailmansodan aikana hän suorastaan panetteli natseja ja sotien jälkeen isänmaansa Argentiinan rakasta presidentti Juan Peronia ja tämän viehättävää rouvaa Evitaa, jotka siirsivätkin hänet kirjastotehtävistä kaniinin nahkojen torimyynnin valvojaksi.

En tunne asiaa tarkemmin, mutta Matti Rossi ja Pentti Saaritsa, jotka tekivät suurtyön espanjankielisen kirjallisuuden suomentajina, ja heidän jälkeensä pari muuta, ovat profiloituneet poliittisesti. Borges profiloitui kovin toisin. En ihmettelisi, ellei hän olisi koskaan kuullutkaan Che Guevarasta tai Fidel Castrosta…

Kun Rossi on yksi Suomen parhaita kääntäjiä, epäilen että Borgesin tekstien välittämisen tietty innottomuus selittyy yksinkertaisesti. Ne eivät ole herättäneet kääntäjissä innostusta. Niin on hyvä. Koska ne ovat mieltä kiehtovia aarteita, en usko, että kukaan ostaisi niitä, vaikka ne jollain salaperäisellä tavalla käännettäisiin tai edes julkaistaisiin kattavasti. Vaara ei ole suuri. Filologinen ja kulttuurihistoriallinen ironia varmaan varoittaa kääntäjäkandidaatteja. Tyydymme siihen mitä on. Siitä huolimatta, että erään Borgesin keksimän salapoliisin nimi oli muistaakseni Erik Lönnrot, kotipaikka Buenos Aires…