Plagiaatti

Jorge Luis Borges melkein sai Nobelin. Sitä ennen hän kuitenkin kuoli. Se oli pieni skandaali, kun Nobel-komitea kerran ennen sotia antoi palkinnon saajan kuoleman jälkeen, mutta kun saaja oli komitean sihteeri, se kai muutti asian. Mutta sen koommin palkintoa ei ole ruumis saanut; siinä voi olla vähän perää, että Juhani Ahoa mietittiin saajaksi ihan vakavissaan, mutta hänkin kuoli pois vähän yllättäen.

Jälkimaailma voi vähän ihmetellä, että Koskenniemi sinnitteli hengissä odottaen itselleen tuota kirjallisuuspalkintoa. Kai hän itsekin ymmärsi, ettei hänen tavoittamansa kirjallinen taso edellyttänyt sellaista. Minulle Koskenniemi on jälkimainettaan merkittävämpi kirjailija esseistinä ja arvostelijana. Hänen lehtijuttunsa olivat juuri sitä, mitä meillä ei enää ole. Kirjoittaja esitteli sekä aikalaisia että klassikkoja ja teki siten palveluksen lukijoille.

Nyt kirjoittelu on kuin vesivärimaalauksia siinä missä tarvittaisiin kallioperäkarttaa (katso kuvaa). Se minkä silmä näyttä maastossa, riippuu paljonkin irtaimista maalajeista ja ne puolestaan kallioperästä. Kriitikolta odottaisi välillä tietoja siitä, millaisesta maasta esiteltävä teos on versonut.

Borges jäi siis palkinnotta mutta maine on suuri ja ihastuttavan elitistinen. Hänen kirjoitustensa suomennoksilla on ollut huonoa onnea. ”Haarautuvien polkujen puutarha” jäi jotenkin vaille kohahdusta, joka olisi ollut aiheellinen, ja myös ”Hiekan kirja” liukui alennusmyynteihin kuin sukkasillaan. On kolmaskin suomennosvalikoima, jota en edes tunne, koska olen kauan käyttänyt sekä proosan että runouden kattavia valikoimia englanniksi. Ne ovat halpojakin.

Ja kun tarina on ollut todella vimmattu, olen kääntänyt itse espanjasta, kuten tässä blogissa kerran julkaisemani novellin ”Tlön, Uqbar ja Tertius Orbis”. Siinä saa tiedemaailma hiukan kyytiä.

”Mies joka kirjoitti Don Quijoten” on aina ajankohtainen. Sääli että tekijänoikeusjuristit, joita kuulemme nykisin vilisee Helsingin Esplanadilla kuin villiminkkejä, eivät tunne sitä.

Tarinanpäähenkilö on sellainen Pierre Ménard, suurmies. Borges kertoo, miten hän kerran, kukaties 1900-luvun alkupuolella otti kirjoittaakseen Cervantesin ”Don Quijoten”, ja ainakin muutamia lukuja valmistuikin. Hän oli sitkeä henkilö. Ranskalaiselle uuden ajan alun espanjan opetteleminen ja 1500-luvun kirjallisuuteen perehtyminen ei tietenkään ollut pikku juttu. Mutta hän teki sen.

Vaikka Pierre Ménardia ei tiettävästi ole koskaan ollut olemassa, Pierre Ménard oli silti oikeassa. Kokeiltuaan loputtoman kärsivällisesti ja huolellisesti eri vaihtoehtoja hän päätyi aina samoihin sanoihin ja lauserakenteisiin kuin Cervantes eli pintapuolisesti katsoen teksti oli hänen kynänsä jäljiltä juuri sama kuin Cervatesin.

Mielestäni logiikka on aivan selvä. Jos esimerkiksi Panu Rajala kirjoittaisi uudelleen esimerkiksi I.K. Inhan sata vuotta sitten julkaisemaa tekstiä pitäen kiinni koulutetun tutkijan tarkkuudesta eli toistaen mallitekstin sana sanalta, sivu sivulta, tulos olisi tietenkin uusi ja kenties hyvinkin merkittävä.

Inha oli merkittävä valokuvaaja, riuska polkupyöräilijä ja etevä havaintojen tekijä. Mutta hän ei tiennyt mitään digitaalisista kameroista, mukana kannettavista, ilman kautta yhteyksiä ottavista ja katkovista puhelimista, sileistä kestopäällysteistä eikä ehkä edes polkupyörien apumoottoreista. Voi hyvin olla, että hänen tietonsa sähköstä olivat kaiken kaikkiaan sangen niukat verrattuna esimerkiksi Panu Rajalan tietoihin.

I.K. Inha, joka kuoli 1930, ei ollut kuullutkaan talvi- ja jatkosodasta, psyyken lääkkeistä eikä Euroopan Unionista ja sitä ahdistavasta Kreikan talouskriisistä, vaikka hän vieraili helleenien mailla.

Kun Inha kirjoitti ”edessä aukesi meri”, Rajala kirjoittaa sitä vastoin ”edessä aukesi meri”.

Lukija ei voi olla näkemättä eroa. Kirjoittaja on ainakin jossain määrin oman aikansa tuote. Hänen elämyksiään värittää vuosien, vuosisatojen kokemus. Molemmat kirjoittajat olivat kukaties selvillä Kymmenen tuhannen riemuhuudosta ”oi, meri”. Retki oli ollut loputtoman raskas, kuten mukana ollut Xenofon kertoo ”Anabasiksessa”.

Hiukan ihmettelen, että eräiden nykymuistelmien mukaan sotilaat olisivat huutaneet meren ja siis lopulta kodin viimein häämöttäessä ”o thalatta”. Ainakin Loebin laitoksessa on kuitenkin oppinut alaviite, jotain sellaista, mitä Pierre Ménard varmaan harrasti, koska on hiukan epäselvää, huudettiinko siellä attikan murteen tapaan todella ”thalatta” vai seudulla käytetyn joonian murteen mukaisesti ”thalassa”. Sitä sopii miettiä.

Pyysin kerran Pentti Saarikoskea kysymään asiaa Thesleffiltä ja hän lupasi mutta taisi unohtaa. Ja sitten hänkin otti ja kuoli, samoin kuin Borges ja tietenkin Xenofon. Pierre Ménard sen sijaan elää. Hänen osoittamansa kysymys on tekijänoikeudellisesti hyvin pulmallinen. Jos tekijä päätyy eri ajatuksia ajatellen samoihin sanoihin kuin joku toinen tekijä, voiko kysymyksessä olla plagiaatti?

Jorge Luis Borges on käsitellyt tekijänoikeuden teoriaa muutenkin hyvin etevästi. Kuvaamisen eli representaation käsite on vaikea. Borges kertoo Kiinan keisarista – en ole löytänyt tätä tapausta Kiinan historiasta, vaikka olen sitä etsinyt. Tämä keisari halusi valmistuttaa kunnollisen kartan valtakunnastaan, Siperiasta etelän merelle, Korean tuntumasta aina Himalajan armottomillehuipuille. Kartan tuli olla todella tarkka, ja se valmistuikin, Borgesin kertoman mukaan, mittakaavassa 1 : 1. Siis metri kartalla vastasi metriä maastossa.

Kun ainakin laserkeilaus antaa nykyisin tarkkaa tietoa maastosta ja 3 D –mallinnus on helpottanut korkokuvien valmistamista, jään miettimään ja odottamaan, saataisiinko Kiinassa aikaan sellainen Aasian kartta, jossa häiritsevät ja hiukan lapselliset korkeuskäyrät olisi korvattu reliefillä, siis myös z-koordinaatti kirjaimellisesti korotettaisiin arvoonsa.