Maihari

Ruskeasta vakosametista kulttuuriradikaalien virkapukua on ollut puhetta ja siihen liittyneestä Marimekon Jokapoika-paidasta. Tuomiojaa ja Taipaletta on vaikea kuvitella ilman tuota asua. Itsekään en ollut sitä vailla.

Toistaiseksi maininnatta on arvoituksellinen kysymys maiharista eli maihinnousutakista, joka jotenkin kuului tuohon sanaan asukokonaisuuteen aivan samalla tavalla kuin risuparta ja Lenin-henkinen lippalakki,

Jos muistan oikein ushanka ei ollut erikoisemmin muotia mutta ei liioin luokasorron symboli. Maailman silmissä se, mikä meille on edelleen ”armeijan karvalakki” on ”venäläinen karvalakki”. Talvisodassa karvis oli jo virallinen ja käytännössä kaikkien käyttämä; venäläisillä oli piippalakki, budennovka, joka kummallisen näköinen. En ole huomannut edes hupsuimpien tuttavieni, niidenkään jotka ovat kuljeskelleet neuvostolaisen tai DDR-lähtöisen kokardin kanssa, turvautuneen piippalakkiin. Mahtoiko se herättää sekavia tunteita, kun esimerkiksi yllä kuvassa oleva hahmo on ainakin minulle ja luultavasti monelle ”Stalin Joulupukin pikku apulaisena”?

Karvalakkien ongelma on tietysti tuttu kaikille miehille. Ne eivät lämmitä, varsinkaan korvia. Reuhkan korvusten laskeminen alas edellytti omana armeija-aikanani esimiehen antamaa käskyä. Vaikka olisivat korvat pudonnet päästä, omasta aloitteestaan sitä ei saanut tehdä.

Epäilen tämän hetken elokuvan tekijöiden silmää, Edvin Laineen aikana kaikki tiesivät, että repsottava korvus merkitsi esimiehen arvovallan kiistämistä tai kyseenalaistamisesta. Ajatelkaa Tuntematonta sotilasta.

Sääli myöntää ettei tuo karvalakki taida olla suomalainen keksintö. Sitä käytetään Kiinassa asti. Suomen kansalaissodan valokuvista käy ilmi kirjavuus, jonka muuten suomi-elokuva toisti. Erilaiset käkriäiset pitivät karvamösää myös kesällä. Mitäpä sitä yhden hellekauden takia muotia vaihtamaan. Niin, ja koivistolaiset olivat erikseen; niitä suosivat ainakin hevosmiehet, ja taas syy jää epäselväksi.

Viittaan vain siihen, että nahkainen turkislakki ei välttämättä syntynyt kotikeinoin. Nahkan ompeleminen on vaivalloista. Vanhat sanomalehdet ja luettelot ovat väärällään erilaisia lakkitehtaita.

En kuollaksenikaan ymmärrä, miten usea sukupolvi, etenkin omani, suosi sotilastyyppisiä asusteita. Kokoomukselaisilla ja monilla muilla oli tressi, trench-coat, tai muuten vain ulsteri, Wikipedian mukaan tuossa kaupungissa sijainneen tehtaan mukaan ja Sherlock Holmesin kuvituksen suosioon nostama.

Mutta maihari. Me kaikki, jotka arvostelimme ahkerasti Yhdysvaltoja ja Yhdysvaltojen armeijaa, pidimme kunnia-asianamme käyttää Amerikan armeijan ylijäämävaraston tyyppistä maihinnousutakkia. Asiasta todistavat lukemattomat valokuvat. Ehkä ikonisin oli Hector esiintymisasussaan.

Maaseutukaupungeissa ja maalla valtaa piti osuuskaupasta ostettu farkkurotsi, joka tuntuu menettäneen suosiotaan samaan aikaan kuin farkuista on tullut kaiken kansan, kaiken ikäisten housut.

Ehkä vaate oli alun perin hyvin valistettu. Ainakin sen vetoketju toimi ja nepparit napsahtelivat. Vyötäisten kurenauhan päissä oli hauskat metallipallot.

Talven iskettyä oli luvallista vaihtaa asusteeksi duffelitakki, joka on nytkin muotia. Sekin on sotavaate, etenkin Britannian laivaston. Painavaankin villaan liittyy se monien tuntema yllättävä ominaisuus, että villa lämmittää märkänäkin. Tämä lienee syy sotilasmanttelin monikäyttöisyyteen.

Pitkä palttoo oli kallis koska siihen meni paljon kangasta. Jätkämiehen lyyssi oli käytössä kauan sotien jälkeen. Se oli siis pusakkamallinen ja tyypillisesti ruudullinen. Niitä muuten myydään edelleen. Nähdäkseni henkisen työn tekijän silmin ei pidä vettä eikä kylmää.

Hiljan tässä mainittiin öljysora, macadam. Toinen skotti MacAdamin ohella on saanut nimensä ikuiseksi, MacIntosh. Sadetakki on englanniksi edelleen ”mac”.

Sekin kumitakki liittyy mielikuvissa upseereihin ja poliiseihin. Luulen että minulla on joskus ollut sellainen. Kaksi asiaa muistan: hajun ja kammottavan hiostavuuden.

Sekä musta kumitakki että nilkkaan ulottuva nahkatakki tuovat mieleen salaisen poliisin ja kidutuksen.

Joku tiennee – Suomen armeijassa ainakin ilmavoimissa sai käyttää lyhyttä tai pitkää nahkatakkia. Hyötyjä oli Friitalan nahkatehdas. Takki oli ostettava itse. Ei se varmaan halpa ollut. Sitä en tiedä, mikä saksalainen nahkatehdas oli Himmlerin tuttavaperheen omistama. Myös panssari-ihmisillä eli meillä Laguksella ja Saksassa Guderianilla lienee ollut sukulaisuus- tai lankoussuhteita nahka-alalle. Panssarijoukoissa myös kypärä oli nahkaa ja takki tietysti.

Päällystakkialan huippua edusti tietenkin Mannerheim, jo sata vuota sitten. Lammasturkki ja pehmeä turkispäähine, jollaista ruvettiin pian nimittämään mannerheimariksi. Sen suikkamainen versio, joka oli tyypillisesti valmistettu aidosta muovista, tunnettiin venäläisittäin pushkin-hattuna. Niitä oli pitkät rivit osakunnan naulakoissa.

Lammasturkit olivat usein ruotsalaista ”myötätuntoa”. Niitä näkee jo talvisodan Kuhmon suunnan valokuvissa.

Paremmissa asianajotoimistoissa oli käytettävissä tärkeä vaatekappale, jonka ajatus oli tietenkin lainattu kihlakunnantuomareilla. Boreniuksella oli. En tiedä missä vaiheessa ne hävitettiin. Käräjäturkki.

Asianajotoimistossa säilytettiin siis tässä tapauksessa vielä 1960-luvulla susiturkkeja, jotka oli tarkoitettu reellä tehtäville käräjämatkoille johonkin jumalan selän taakse niin kuin Kirkkonummelle tai Porvooseen. Turkit saattoivat olla tarpeen ja laki tuli huudetuksi, kun reen varustukseen kuuluivat lammasvällyt; sellaisiakin olen käsissäni käännellyt kykenemättä olemaan ajattelematta, mitä mikroskooppi kertoisi nahkapeitteen pieneläin- ja mikrobikannasta.