Maankäyttö ja hautaus

Mitä mieltä on oltava siitä, että kaikissa kirkonkylissä parhaat tontit tuhlataan hautausmaihin, joihin on upotettu unohdettuja ihmisiä?

Itsessään Helsingissä läntisellä hautausmaalla Lapinlahden rannassa on osia joihin viimeiset hautaukset on tehty yli 100 vuotta sitten. Malmin lentokentästä käydään hyvin ymmärrettävää kiistaa. Siihen mahtuisi mukavasti rakennuspaikkoja ja vielä lähelle keskustaa hyvin yhteyksien päähän.

Eikö kannattaisi tuhota ensin Malmin hautausmaa. Siihen liittyy niin ikäviä muistojakin. Pääkaupunkiseudun teloitukset toimitettiin tuo hautausmaan seinää aste sotavuosina.

Nykyisin tapaa yhä useammin ihmisiä, jotka sanovat luultavasti tosissaan, että kuoleman jälkeen heidän jäännöksistään olisi hyvä hankkiutua eroon vähän äänin.

Onko siis ajattelutapamme päässyt tältäkin osin vanhentumaan? Monet kunnioitettavat kansat tapasivat haudata esi-isät ja äidit olohuoneen lattian alle. Tietenkin heillä oli lattiat kovaksi tallattua maata, ja voi olla, että eräillä oli tunkiokin sisätiloissa, parhaalla paikalla.

Arkeologian tiedot muuttuvat nopeasti. Suomen varhaisin asutus näyttä sijainneen nykyisessä Lapissa, mikä on kyllä aika yllättävää, ja varhaisimmat metalliesineet näyttävät löytyvän jäämeren rannalta. Etenkin uusien ajoitusmenetelmien aikana kalmistot ovat muinaistutkimukselle korvaamattoman arvokkaita, ja ne näyttävät sijainneen tuollaiset kymmenen tuhatta vuotta hyvin lähellä asutuksia Miksi kummassa?

Tyrkytän tässä vastausta, että maansiirtokoneet liikkeelle ja niukkuustuote maa tehokäyttöön.

Olen näet eri mieltä.

Tätä nykyä on hitaasti voittamassa alaa laajempi käsitys ympäristöstä. Vihervyöhyke eli myös sellaiet kuin Lapinlahti tai Malmi tarvitaan elävän elämän ylläpitämiseen. Perustelussa ei tarvitse rajoittua ihmiseen. Umpeen rakennettu seutu on kaikille epäterveellinen. Tosin hoidettujen alueiden lisäksi tarvittaisiin joutomaita ja kosteikkoa. Uudempaa ympäristöajattelua on vaikeasti havaittavan ympäristön käsittäminen. Voisin itsekin ottaa kotieläimeksi mikrobin, ellei minulla olisi niitä jo kilokaupalla, kuten kaikilla muillakin. Hautausmaista puheen olleen ihmisruumis ei ole kehuttava lannoite. Aineita on vähän väärässä suhteessa.

Aistein erottuva ympäristön lisäksi toinen suojelukohde on tunteiden ja ajatusten ympäristö. Helpoin esimerkki on kesämökki, taloudellisesti järjetön ja oloiltaan useimmiten sietämätön paikka, joita kuitenkin vain harrastetaan. Vähän vaikeampi esimerkki on luonnonsuojelualue. Konstailematon esimerkki on metsä.

 

Vanhimpien kunnon kommunistien tavoin tahdon kyseenalaistaa käsitteen ”maanomistus”. Ei maata voi todellisuudessa omistaa, yhtä vähän kuin ilmaa, vettä tai tulta.

Yhteiskuntamme ja sen terveyttä jäytävä juridiikka perustuu maanomistusolojen järjestelyyn.

Jossain päin Aasia – muistelisin että Japanissa – on seutuja, joissa pellon ja pusikon omistaa esimerkiksi neljä eri ihmistä, yksi kunakin vuodenaikana. Muutkin toimet kuin riisinviljely ovat vuodenaikaan sidottuja. Puunhakkaaja ja peltomies voivat tulla toimeen samoilla maa-alueilla.

Kirkko myi ennen hautapaikkoja kirjaimellisesti ikuisiksi ajoiksi. Se vaikutti silloin hullunkuriselta ja vielä enemmän nyt. Miksi nimittää omistamiseksi sellaista että jokin maa-alue otetaan toistaiseksi pois muusta käytöstä?

Sellainen entisaikojen hautausmaa, jotka muistan oikeinhyvin. oli paikkakunnan juorukalenteri ja sukujen paremmuusluettelo. Paremmilla ihmisillä oli hienommat paikat ja komeammat kivet. Itsemurhaajat ja muut heittiöt kipattiin kiviaidan taakse. Siten iski sosialidemokratia ja syntyivät arava-tyyliset hautausmaat, joissa ”tontit” ja kivien koko on määrätty jossain virastossa. Olen kaupitellut mainostilaa omasta tulevasta hautakivestäni kauppiaille, mutta mielenkiinto ei ole herännyt. Seurakunta puolestaan ei anna vetää edes sähköä mainosvaloihin, vaikka olen selittänyt että Los Angelsissa (Forest Lawn) on kosketusnäyttöjä, joiden välityksin voi harjoittaa kanssakäymistä henkien kanssa.

Sota muutti kaiken. En ole varma, onko sitä korostettu tarpeeksi, mutta sankarihaudat siis keksittiin talvisodan aikana ja samoin ruumiiden kuljettamnen kotikuntiin. Tiettävästi seikkaperäisiä suunnitelmia ei ollut ja ehkä vuodenaika suosi.

Ihmeitten ihme on se, ettei yksikään ääni noussut vastustamaan sitä, ettei poikia haudattukaan perinteisiin sukuhautoihin, vaan kaiken maailman rippikoulukavereiden kanssa samaan riviin ja vielä samanlaisten kivien alle.

Ratkaisua voisi runollisesti sanoa demokraattiseksi, kun edes upseereita ei lajiteltu erikseen.

Kaikkein suurin kumma oli vanhojen hautojen repiminen kirkonseinustalta. Vanha ajatus oli, että sitä hienompaa, mitä lähempänä hauta on kirkkorakennusta. Sankariahautausmaat tuotiin kaikkialla ihan kirkkoon kiinni ja siinä saivat siirtyä alta edesmenneet sielunpaimenet ja muut.

Eikä yksikään ääni noussut vastustamaan! Jatkosota johti suureen uudelleen arvontaan 1945, mutta sen mahdolliseksi tehneet ovat hekin mullassa ikään ja arvoon katsomatta. Siksiköhän suomalainen kirkkomaa on kaunis verrattuna esimerkiksi maailmansodan hulluuden muistomerkkeihin, loputtomiin ristimetsiin Flanderin tasangoilla ja Alppien alimmilla kukkuloilla.