Terveisiä Pasilasta

 

Alaviitta alkuun: eilisessä HS:ssä julkaistu muistikuvien istuttamista ja siis muistin luotettavuutta koskeva laaja kirjoitus oli erinomainen ja hyvin tervetullut. Sen viesti, muistin epäluotettavuus, on tuomioistuimissa tuttu, mutta ei ehkä tarpeeksi tuttu. Ottakaa kirjoitus talteen.

Alushousut oli yksi keskiajan suurimmista keksinnöistä. Krooninen virtsatien tulehdus altistaa muille vaivoille. Naisten alushousujen käyttöön tulosta Suomessa tiedän yhden opinnäytetyön. Sen mukaan tuollaiset mahdottomat vaatekappaleet merkittiin maassamme perukirjaan ensimmäisen kerran 1801. Jopa kirjallisista lähteistä, etenkin puoliruokottomista sanonnoista, käy ilmi, että kalsareiden virkaa toimitti ennen riittävän pitkä paita.

Toinen merkittävä tuon ajan keksintö oli kirja. Hinta alkoi pudota, kun kirjapaino oli keksitty. Huima pudotus tuli runsaat sata vuotta sitten, kun teollinen paperin valmistaminen puusta entisen lumpun sijasta käynnistyi.

Ajattelen mielelläni, että T. Veblenin jo yli sata vuotta sitten käsittelemä kerskakulutus, conspicious consumption, ei ole erikoisuus vaan sääntö. Kromi alkoi mennä muodista, kun sitä alkoi olla kaikilla. Tällä hetkellä moni maksaa monen kuukauden nettopalkkansa siitä, että auton peltiin on paukuteltu uudenlaisia koloja ja kouruja, jotka vihjaavat, että on tuota rahaa.

Tiettävästi erilaiset ihmissyöjät ovat hyvin kiinnostuneita siitä, miten hieno luu kullakin on kiinnitettynä sieraimiin, eikä sekään ajatus ole enää aivan selvä, että eläinmaailman kosiskelukoreilu olisi vain vaistonvarasista. Sekä sanat vaisto että sana vietti ovat alkaneet epäilyttää, kun eräissä tilanteissa yksinkertaisillakin molekyylirykelmillä näyttäisi olevan näitä ”vaistoja”.

Pasilassa Helsingin kirjamessuilla ei voinut olla miettimättä, miksi nämä ihmiset ostavat koko ajan vähemmän ja vähemmän kirjoja. Sen näki vähästä, että kirjoilla on edelleen ystävänsä ja kannattajansa.

Joka keksii, mitä oikein on tapahtunut, on kiitoksen ansainnut. Ja löytöpalkkion.

Tavallinen vastaus on ICT eli digitaalisuus ja siihen liittyen yhä nopeampi tietoliikenne.

Oma vastaukseni on: kirjat ovat liian halpoja.

Sama tauti vaivaa sanoma- ja aikakauslehtiä.

Ennen ihmisiä kiitettiin valistuneisuudesta. Heille tuli oikein sanomalehti ja kotona oli kirjahylly. Jospa se ei ollut koko totuus.

Isoisällä oli alakerrassa komea kirjakaappi, jossa oli lasiovet. Hylly oli juuri siinä paikassa, jossa vakavasti otettavat ihmiset istuivat keskustelemassa ankarista asioista. Siihen istutettiin kirkkoherrakin odotettaessa kahvipöytäänsiirtymistä.

Hyllyssä oli kaikenlaista, mutta näkyvimmällä paikalla Meyers Konversations-Lexicon, joka oli painettu kahden puolen vuosisadanvaihdetta. Luulen että joku talossa asuneista lehtoreista tai upseereista oli tyrkyttänyt tuon omoniosaisen ja erittäin komean teoksen isoisälle juotuaan vuokranmaksuun tarvittavat rahansa.

Kirjan selailu oli lapsille sallittua, tosin vain valvottuna. Aikakauden tavan mukaan siinä oli runsaasti hienoja kivipainokuvia. Luulen olevani ainoa ihminen, joka koskaan luki sitä oikeasti. Kieli oli tietenkin saksaa ja fontti eli kirjasin fraktuuraa. Juuri tuossa hakuteoksessa todettiin uraanin kohdalla nasevasti, että se on käyttökelvoton (brauchlos) valkoinen metalli.

Tottahan se oli statussymboli, koska vastaavaa ei ollut kenelläkään toisella. ”Iso musta”eli 1900-luvun tietosanakirja ja sen seuraaja puolestaan olivat säädynmukaisen toiminnan merkkejä niin kuin huopahattu ja solmio.

Mainitsemani tietosanakirjan edellinen laitos on muuten verkossa, mainiossa retro-Bibliotek –nimisessä paikassa. Kuten muuten on ruotsalainen Nordisk Familjebok ja suomalainen Pieni tietosanakirja (20-luvun laitos).

Kirjoja säilytetään kotona ja kotona ei enää käydä. Kun ei pidetä sen ihmeellisempiä kutsuja, ei ole enää tarvetta käydä lainaamassa Yliopiston kirjastosta Goethen ja Schillerin koottuja teoksia nahkaselkäisinä laitoksina kylävieraiden häikäisemisen tarkoituksessa.

Helsingissä on edelleen pari kahvilaa, joissa on kirjahyllyt. Strindberginyläkerran hyllyt lukunurkkauksineen olivat oikein hienot.

Nyt tuli hitusen sellainen tunne, että muoti voisi muuttuakin. Messuille osallistuivat kirjastot, museovirasto ja vastaavat. Jos Kansalliskirjaston silmäntekevät keksivät keinon houkutella väkeä sisään, kun päärakennus valmistuu remontista helmikuussa todella näyttävänä, kupolin maalauksia myöten restauroituna, kuka tietää, vaikkapa siitä lähtisi liikkeelle tämän goottilaisten katedraalien keskeinen tehtävä eli vaikutelma ihmistä korkeampien voimien läsnäolosta.

Jos pakotettaisiin avuttomat alaikäiset eli peruskoululaiset käymään luokkaretkeilyllä Linnanmäen ja Korkeasaaren välillä kirjastossa? Jos keploteltaisiin rakennus jollekin UNESCON listalle ja siten tähdellä merkityksi tutustumiskohteeksi karttoihin ja kataloogeihin?

Paikat olisi helppo järjestää niin, etteivät rahvaanlapset pääse kirjoihin käsiksi. Vakava työ, varsinkin tutkimus, tehdään luonnollisesti verkkojen kautta niin että painetut niteet toimivat etupäässä koristeina ikään kuin juhlistamassa kansakuntamme etevyyttä ja lukutaidon laajaa levinneisyyttä.

Eteistilaan saisi kiinnittää näkyvälle paikalle kyltin, johon olisi varmuuden vuoksi kirjoitettava: ”Huomautetaan, että kirjaston kirjoja ei saa värittää.” Edistyneemmät tietävät ehkä asiasta huomauttamatta, ettei juustovoileipää pdiä käyttää kirjanmerkkinä.