Pasilassa tavataan

Luultavasti käy kyllä ilmi, ettei siellä tavata vaan luetaan sisältä huulia liikuttamatta. Markus Leikola haastattelee minua kello 16 Sibelius-lavalla. Aiheena on Pohjankirja, joka ilmestyy pian, ja isäni Lumikuru, jonka muistopainos ilmestyi jo ja on siellä ihmeteltävänä. Kustantaja on Art House.

Tuon kirjan julkaisemiseen vielä kerran liittyy tarina ja tausta. Se ilmestyi 1958. Arvostelut olivat kirjoittajalle mieluisia, mutta oli joukossa selvästi kielteisiäkin. Matkakirjat ja kuvaukset mielenkiintoisista paikoista olivat kovin yleisiä. Erä- ja kalastuskirjallisuus oli ollut kauan vakiintunut kirjallisuuden laji, jolla oli omat klassikkonsa. Lappia oli kuvailtu hiukan joka kulmalta, ja Yrjö Kokko oli kuuluisuus suurten edeltäjiensä Walleniuksen ja Paulaharjun imussa.

Lisäksi metsäseikkailu oli ehkä kaikkein tavallisin poikakirjojen laji. Sen osasi Suomessa taitavasti, Thompson-Setonin ja Jack Londonin ja hiukan intiaanikirjojenkin malliin Jalmari Sauli. Juuri Saulin kirjoista isäni piti kovasti niin että hän oli varmasti saanut ne käsiinsä juuri oikeassa iässä eli hiukan keskenkasvuisena.

Sekä kustantaja WSOY että kirjoittaja olivat aivan ihmeissään, kun tuota kirjaa myytiin käsittämättömiä määriä, ilmestymisvuonnaan noin 50 000 kappaletta ja sitten taas lisää. Muutaman vuoden kuluttua valitettiin, että Kemppinen on pilannut Saariselän, jossa nyt saapastelee rinkkoineen kaikenlaisia asiattomia ihmisiä.

Isäni oli perimmältään biologi. Hän oli jopa lähdössä opiskelemaan tuota alaa, elleivät tutut biologit olisi estelleet: hanki hyvä mies itsellesi jokin kunnollinen ammatti. Lue vaikka lakia. Sodan juuri loputtua – hän oli tenttinyt lukioluokat keväällä -44 ja palannut juuri jouluksi Lapin sodasta perheelliseksi muuttuneena miehenä – varma ja tarvittaessa väljä elinkeino oli arvossa.

Mutta asianajajanakin hän oli biologi. Hän vaistosi ihmisissä samanlaisuuden erilaisuudessa ja oli hyvin selvillä ihmisten ja ihmisyhteisöjen kasvuehdoista. Edes vuosikymmenien aateilmastossa, jossa vaihtelut olivat ajoittain ankarat, hän ei loppujen lopuksi osannut pitää mansikkaa mustikkaa parempana.

Tuossa Pohjankirjassa olen etsinyt luettavaksi muun muassa biologien kirjoituksia ja jättänyt vastaavasti klassikot vähälle tai pois. Heidän kirjoituksensa löytää vaivattomasti ja lisäksi ne ovat mukana kaikissa Lapin antologioissa, joita hyllyssäni on ainakin neljäkymmentä, niistä hyviä tai erinomaisia puolet.

Niistä puuttuu kuitenkin lähes poikkeuksetta tiedollinen ja tieteellinen aines. Historiaa edustavat ne tutut menneisyyden matkailijoiden kertomukset. Itse asiassa Lapin historia on tälläkin hetkellä melkein kaikille tuntematon. Ensimmäinen raikkain mielin ja isolla työllä tehty selvitys, jossa muun muassa väestöhistoria on mukana ja esihistoriasta on uutta tietoa, ilmestyi 2008. Siinä selvitetään, miten muun muassa Sompion ”ikivanha” lapinkylä Saariselän kainalossa sai saamelaisasutusta vuodesta 1862 entisen metsälapin väistyttyä jo kauan sitten.

Saariselän tunturimaa ei kiinnostanut edes ”alusmaana”, vaan se tavallaan kuului samanaikaisesti kolmeen tai neljään eri valtakuntaan, jopa samanaikaisesti, kun ei siellä ollut mitään arvokasta eikä liioin mitään erikoisempaa näkemistä.

Jopa Lapin sota antaa aiheen uusille, aikaisemmista paljon poikkeaville tulkinnoille. Sotalennolla isäni muuten ”löysi” Saariselän väistellessään saksalaisten Focke-Wulfeja yli Luirojärven Sokostin taakse ja ihmetellessään, mikä on tämä satumaa.

Lumikuru on minun silmissäni usean uuden ilmiön alkupiste. Kuntourheilua ei ollut oikeastaan vielä keksitty, mutta kirja on vahva kannanotto nykyisiä kuntosaleja ja kojeita vastaan. Ihminen harjaantuu rasittamalla lihaksistoaan, mutta ihmislajin edustajana hän tarvitsee samalla harjoitusta aisteilleen ja hermostolleen. Sellaista tarjoaa tunturimaan väljyys, tosi suuret näköalat.

Siinä sivussa saa annoksen soveliasta maallikkomystiikkaa. Viimeistään toisella vaellusviikolla on vaikea kuvitella itseään tai edustamansa ryhmää tai luokkaa tai puoluetta kaiken olevaisen keskipisteenä.

Tämä ei edellytä kiihkoilua luonnonkaudesta. On siellä todella rumaakin luotoa. Oppi tulee varminta reittiä, kantapään kautta. Vaeltaessa oppii arvioimaan voimansa ja taitonsa ja valitsemaan siten järjelliset päämäärät. Esimerkiksi vauhti ei ole tärkeä. Läähättäessä jää paljon näkemättä.

Nyt ollaan ehkä siirtymässä ”demokraattiseen biologiaan”. Ennen oli iskulauseena ympäristötietoisuus, ja se oli hyvä iskulause. Pohjankirjaa varten lueskellessani mietin tietoa, jonka mukaan perhosen ovat mainio ympäristön tilan mittari. Pohdin miksi Lapissa on niin paljon hyttysiä. Maaston ja eläimistön yhteys on kivuliaan selvä – paljon seisovaa vettä, runsaasti soita. Kun on hyönteisiä, on myös lintuja, kaloja ja siis nisäkkäitä.

Kilpisjärvellä eräs professori liikkui maastossa aina nelinkontin. Hän tutki muun muassa punkkeja. Nyt olisi vuorossa pieneliöiden, nimenomaan mikrobien tutkimus. Niiden vaikutus esimerkiksi turpeen kasvuun ja yhdessä levien ja sienten kanssa puustoon lienee ratkaisevan suuri. Yleistajuista tekstiä asiasta en ole vielä löytänyt, vaikka sain varsinaista oppia ruokasienistä juuri Lapissa; isäni tunsi sata ruokasientä ja tuhat putkilokasvia.

Demokraattista biologiassa on ymmärrys, että biologisessa järjestelmässä kaikki on tarpeen. Syrjiminen on tuhoisaa koko systeemille. Autoritaarisessa maailmassa esimerkiksi Pohjois-Saksa kuivattiin pelloiksi 1700-luvun lopulla ja koko Rein ruopattiin elinkeinoelämän tarpeisiin 1800-luvulla.

Ja me perässähiihtäjät hävitimme jokia, metsiä ja suuren osan soista. Niiden varjeleminen ei ole tunteilua, vaan järkeä, joka puolestaan perustuu kokemukseen. Kolkemusta saa kulkemalla asianmukaisesti varustettuna ja silmät auki.