Eläköön yksilöllisyys

Jos kirjoittaisin muistelmaa, käsittelisin kenties myös elokuvia, jotka ovat minuun vaikuttaneet. Tuskin se asia tulisi erikseen puheeksi, mutta kai antaisin ymmärtää, että mielipiteeni perustuvat huolelliseen harkintaan ja kehittyneeseen kriittiseen kykyyn eli omaan etevyyteeni.

Onneksi sitä ei kukaan uskoisi, kuten ei usko nytkään.

Jäin katselemaan Cahiers du Cinema –lehden Top Ten –listoja, joista jopa verkossa käytiin kiistaa. Monien mielestä noita listoja ei olisi pitänyt enää julkistaa. Mielipiteen perustelu jäi epäselväksi.

Muistaakseni kuukausi kaksi sitten kerroin Bressonin elokuvasta Au hazard, Balthazar. Joko kirjoitin tai aioin kirjoittaa, että tämä on mielestäni Bressonin tuotannon merkittävin teos, vaikka sellaisena mainitaan normaalisti ”Kuolemantuomittu on karannut”. Ainakin pojalleni väitin jotain sellaista ja kiittelen samalla ”Ugezun” suurenmoisuutta.

No. Syvästi yksilölliset suosikkini löytyvät Cahiers du Cineman listoilta. Ensin mainittu on nimetty vuoden ykköseksi 1966, viimeksi mainittu 1959. Siellä ovat muutkin supersuosikkini.  Olen tiennyt, ettei kukaan muu tunne niitä – paitsi muutaman harvan kerran eräät täysammattilaiset, kuten Alanen ja ennen Petteri.  Petteri nyt toisaalta saattoi tarvittaessa fuskatakin tai olla kurillaan mitä mieltä milloinkin.

Näitä salaisia, yksityisiä aarteitani on muun muassa Bunuelin Viridiana, Dreyerin Gertrud, Antonionin Punainen erämaa ja Jerry Lewisin The Family Jewels. Olen esittänyt eriävän mielipiteen muun muassa ylistääkseni Pasolinin Matteuksen evankeliumia.

Te luettu ja jotkut teistä ovat lukeneet ennenkin kirjoittajaa, jolla ei ole lainkaan omia mielipiteitä. Toistan tyhmänä kuin papukaija ”tosiasioita” ja mielipiteitä, joiden uskottelen perustuvan johonkin. Todellisuudessa ne ovat syvästi infantiilia jäljittelyä, jota on kukaties pyritty hiukan kuorruttamaan kaupasta ostetulla kermavaahdolla ja kaapista löytyneillä strösseleillä.

Koskisiko sama kirjallisuutta? Ehkä ei voi sanoa, että minua kuljettivat Parnasson kirjoittajien arvostukset, koska olin yksi heistä ja edelleen ja kautta historian vallinneen kaavan mukaan pidin toisia kirjoittajia jokseenkin asiantuntemattomina, joskaan en aivan yhtä toivottomina kuin sanomalehdille sielunsa myyneitä.

Cahiers on esimerkki monesta. Yleensä olen sanonut varovasti, etten osallistunut sukupolveni vasemmistoliikehdintään 60-luvunlopulla saati 70-luvulla. Näin kai se oli, mutta syy ei ollut viisaus tai hyveellisyys vaan päivätyö aivan toisella alueella eli 1.1.1968 alkaen asianajotoimissa. Ammattikunnassa muuten oli kaksi kommunistia ja kolmatta epäiltiin. Lisäksi ilmeni arvostelukyvyttömiä yleisvasemmistolaisia, jotka esimerkiksi eivät uskoneet esimiestensä opetusta, että esimerkiksi Väinö Linna on vaarallinen Moskovan kätyri, joka levittää kommunismin oppia romaaneillaan mädättääkseen lukijoiltaan selkärangan.

Minulle useampikin vanhempi juristi tuli sanomaan, että olin kuin ilmetty räätäli Halme Linnan romaanisarjassa. Toistelin oppineelta kuulostavia sanoja ymmärtämättä itse niiden merkitystä tai niiden tuhoisuutta, hiukan niin kuin kommunisti Tuomas Anhava.

Näin pitkän ajan kuluttua arvioiden nämä varoittelijat olivat tavallaan oikeassa.

Cahiers du Cinema ajoi karille noin vuonna 1970. Lopetin sen tilaamisen. Ranskan vuoden 1968 opiskelijalevottomuuksien imussa lehti muuttui maolaiseksi ja poisti sivuiltaan ensin valokuvat ja lakkasi sitten nopeasti kirjoittamasta elokuvasta. Poikkeuksia tehtiin vain, jos elokuva oli peräisin esimerkiksi Pohjois-Vietnamista. Neuvostoelokuvan suurin, laajasti käsitelty nero oli Dziga Vertov.

Jonkinlainen maolaisuus oli opiskelijamuotia Ranskassa ja Ruotsissa. Nyt tiedän (eli luulen tietäväni), että mitään maolaisuutta ei koskaan ollut olemassa, sikäli kuin sanalla tarkoitetaan puhemies Mao Zedongia ja hänen opetuksiaan, joista oli koottu Puhemies Maon Pieni punainen kirja. Puhemiehellä oli eri aikoina erilaisia oppeja. Punaisessa kirjassa ei ollut punaista lankaa. Joskus piti valmistaa kotikeinoin terästä takapihalla romusta. Joskus piti erottaa kaikki opettajat ja professorit, koska he toimivat ”kansan todellisten etujen vastaisesti”.

Euroopassa siis ihastus oli suuri, mutta se meni ohi. Lähes kaikki silloiset maolaiset toimivat pitkään opettajina tai professoreina.

Tutkijoilla on sama ongelma fasismin, kansallissosialismin ja neuvostokommunismin selvittämisessä. Niiden aatetaustasta ei ole saatu koskaan selvää, koska niillä ei ole mitään aatetaustaa. Haetun rakennelman – piirustusten, virtapiirin – sijaan löytyy jotain ”biologista”, ajatusten verkkoja ja verkkojen verkostoja, joissa energia eli valo ja kaasut, kuten happi, muuttuvat vuoroon kasvuksi ja vuoroon kuolemaksi.

Tunnen tiettyä myötämieltä katolista kirkkoa kohtaan. Sen isosta katekismuksesta ilmenevä ajatusrakennelma on mielestäni eräin kohdin selvästi väärä ja usein kohdin (ehkäisy) erittäin turmiollinen. Kokonaisuus on silti käsitettävä, toisin kuin vain poliittisten aatteiden.

Jokin Suomen 60-luku tai Suomen 2010-luku näyttää talismanien eli taikakalujen ajalta. Kokeiltavien tekojen sijasta tuotetaan puhetta. Tunnelma on kuin Saksassa vuonna 1945. Lopullinen voitto on näkyvissä, koska näinä aikoina Johtaja tai joku muu tuo peliin ihmeaseet, jotka ratkaisevat sotilaalliset ongelmat yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä.

Oma talismanini oli elokuvataiteessa siis Cahiers du Cinema. Nykyinen on The New York Review of Books. On aihetta lähteä siitä, että kritiikittömyys on se, joka säilyy elämän myrskyissä.