Sotilastiedustelu

Tiedonhankintalakityöryhmä on järjestänyt useita kuulemistilaisuuksia ja tiedottanut suunnitelmistaan. En ole kävellyt kuuntelemaan. Työryhmän mietintö on verkossa. Minulla on yksi mielipide ja esitän sen tässä.

En kerro, tiedänkö sotilasvakoilusta ja poliisin toiminnasta tietoverkossa saman kuin kuka tahansa lehdenlukija vai enemmän. Lukija saa arvailla itse.

Kybersodan ilmiöitä aloimme seurata vuonna 2001. Historian näkökulmasta perehdyimme radiotiedusteluun.

”Koodinmurtajista” kirjoitetaan nykyisin paljon ja esimerkiksi toisen maailmansodan ajan ilmiöistä on dokumentteja ja jopa näytelmäelokuvia. Tieto en enimmäkseen oikeaa mutta aina riittämätöntä.

Vaikka esimerkiksi Ruotsissa on julkaistu aivan avoimesti menneisyyden tietoja, ne eivät ole ylittäneet julkisuuskynnystä Suomessa. Liioitellen ja yleistäen sanoisin että Ruotsi on ollut merkittävä edelläkävijä sotilastiedustelussa ja arvaukseni mukaan toimittanut Natolle tietoja Neuvostoliiton ja edelleen Venäjän radioliikenteessä vuodesta 1949 ja sitä ennen Yhdysvalloille.

Tältä osin keskustelu Ruotsin liittymisestä Natoon on mielenkiintoista. Kuka tietää, onko Ruotsin väitetty puolueettomuus Natolle hyödyllisempää kuin avoin jäsenyys?

Lukuohje: aina kun kirjan tai elokuvan aiheena on salakirjoituskone Enigma tai esimerkiksi Alan Turing, luvassa on hiukan harhaanjohtavia osatotuuksia. Amerikkalainen Venona on paljon kiistelty aihe. Tuon projektin yhteydessä paljastettiin Cambridgen vakoilijat ja länsiliittoutuneiden ydinpommin salaisuuksien vuodattaminen Neuvostoliittoon. Cambridgen vakoilijat (Kim Philby ja neljä muuta) oli Ison Britannian suuri epäonnistuminen, joka osoitti, että maan oma sotilasvakoilu vuotaa.

Itse suhtaudun kansalaisena ja entisenä Informaatio- ja teknologiaoikeuden professorina erittäin myönteisesti sotilaiden ja polisiin toimintaan verkossa.

Lainsäädännön parantamisella on kiire. Olettaen että sotilaat ja poliisi noudattavat velvollisuuksiaan, he ovat vanhastaan harjoittaneet tiedustelutoimintaa laittomasti. Tilanteen muuttaminen eduskuntalailla lailliseksi on kannatettava ajatus.

Ja sitten tämä mielipiteeni lain valmistelijoille, puolustusvoimille, suojelupoliisille ja keskusrikospoliisille.

Valtiosääntöoikeuden asiantuntijoiden käyttäminen lakien valmistelussa on välttämätöntä mutta se ei riitä.

Näen ongelmia salaisen ja erittäin salaisen tiedustelutiedon käyttämisessä yksityisoikeudellisissa asioissa. Lain valmisteluun olisi kytkettävä tuomareita ja prosessioikeuden tuntijoita.

Nähdäkseni tiedustelutiedon suojaaminen todistamiskielloilla olisi toteutettava kiireesti.

Vakavassa rikosasiassa hankitun tiedon käyttäminen esimerkiksi avioerojutussa ei saa tulla kysymykseen. Tuollainen tieto ei saa liioin vuotaa elinkeinoelämään niin että sitä käytettäisiin esimerkiksi töihin otettaessa tai potkuja jaeltaessa.

Pieni erilliskysymys on tekijänoikeus, joka on tainnut unohtua jatkuvasti. Vastakkain eivät ole vain valtion turvallisuus ja ihmisoikeudet, joiden suhteen on oltavakin jännitteinen. Tekijänoikeus ja yksityisyyden suoja on sekin vaikea yhdistelmä, ja sen on oltava. Tekijänoikeus ja sananvapaus on kuin ying ja yang, toisiaan täydentävä kahden välttämättömän asian yhdistelmä.

Suomeen tuli oikeuskäytännön kautta kysymys tiedoista, asiakirjoista ja muista todisteista, joita ei sitten saakaan esittää tuomioistuimelle todisteina josain jutussa. Asia on sinänsä hyvin vanha. Lääkärin potilastiedot ja asianajajan asiakastiedot ovat olleet koko 1900-luvun asioita, joita kukaan ei voi väkisin vetää todisteiksi riita-asioissa eikä pienissä rikosjutuissa. Kaikkein vahvin on papin rippisalaisuus.

Esimerkiksi lääkärin vaitiolovelvollisuus on helppo perustella. Yksi hyvin ilmeinen tilanne on kulkutautien ja tarttuvien tautien torjuminen. Ihmisen on saatava hoitoa joutumatta nimetyksi sairautensa vuoksi. ”Tällä ihmisellä on kuppa” ei ole koskaan julkinen tieto.

Paljon yleisluonteisempi ja mutkikkaampi kysymys on lehdistön lähdesuoja. Toimittajan ei ole pakko kertoa poliisillekaan, mistä on peräisin julkaistu tieto. Väitetään että lehdistön luotettavuus edellyttää tätä. Tämä on omakin käsitykseni.

Yleistän: sotilasvakoilu ja poliisin harjoittama urkinta eivät koske teitä, lukijat. Ei ole sen suurempaa syytä huolestua. Luulen että nuo viranomaiset pääsevät todellisuudessa käsiksi salaisempiinkin tietoihin ja kuka tietää, saattavat kuunnella sekä puhelinkeskusteluja että nauhoittaa keskusteluja. Ihmisten puheilla ei ole kuitenkaan merkitystä tuossa viranomaistoiminnassa. Se ovat kuin spämmiä.

Esimerkki tiedustelun välttämättömyydestä on muuten juuri nyt pakolaisongelma. Miksi se pääsi yllättämään? Miksi meille ei vieläkään kerrota, miten todellinen tuo ongelma on? Ainakin EU:n tasolla tiedusteluyhteistyö ontuu.

Itse olen luovuttanut kaiken digitaalisen aineistoni Kansalliskirjastolle, lukuun ottamatta saamiani sähköposteja (tekijänoikeus) ja erinäisiä projektipapereita (liikesalaisuus).

Silloinen Etsivä keskuspoliisi eli Supon edeltäjä muuten keräsi ainakin aidosti maanpetoksellista toimintaa harjoittaneet kommunistit ja armeija puolestaan hävitystöitä ohjailevia desantteja talteen varsin tehokkaasti jo 1919 – 1944.

Sen jälkeen johtavat asiantuntijat siirtyivät Ruotsiin ja tiettävästi palvelemaan Yhdysvaltoja, ainakin eräissä tapauksissa.

Tässä muuten olisi valtioneuvostolle sellainen kärkihanke, johon kannattaisi panna rahaa. Osaamien on korkealla tasolla, puolustusvoimissa erinomaista.