Onnea

 

Jos vanhempani pitivät jotain kirjaa tai lehteä hyvänä, oletin automaattisesti, että se on huono.

Kaukosäädin toimii hautausmaalta, myös uurnalehdosta. Kumman monet 50 täyttäneistä toimivat ja jopa ajattelevat säteiden mukaan. Säteet tulevat – haudasta. Kuollut äiti tai isä sieltä viestittää.

”Vapaa” ja ”itsenäinen” ovat hienoja sanoja. Vapaa mistä? Itsenäinen vai itsenäistynyt?

Ajatteleminen on mennyt muodista. Siksi kohtaa ymmärtämättömiä katseita, jos kysyy meluisasti vapautta vaativalta, mihin hän haluaa olla vapaa. Tavallisesti kysytään mistä, vaaditaan vapautta jostakin, esimerkiksi maahanmuuttajista tai Neuvostoliitosta.

Vastustan voimia, jotka panevat puolustautumaan. Julkisessa keskustelussakin käytetty keino on sama kuin jääkiekossa, saada vastapuoli vetäytymään puolustukseen.

Eilen kommentoija kysyi, miksi esitän epäsuosittuja mielipiteitäni sen sijaan että työllistäisin työttömiä. Kysyjä ei ottanut huomioon, että eläkkeellä olevalle virkamiehelle ainoa tapa työllistää nuorempiaan on saada aivoverenvuoto. Siitä työllistyykin aika monta, pyllynpyyhkijöistä alkaen.

Ainakin isäni oli hyvin innostunut Lin Jutangin kirjasta ”Maallinen onni”, josta otettiin 1960-lukuun mennessä kahdeksan painosta. Muistan miten siitä puhuttiin. Ja koska isäni piti sitä mainiona, arvioin itse, ettei se ole minkään arvoinen.

Kiina-harrasteeni huumassa kohtasin nyt nimen usein ja hankin teoksen The Importance of Living pilahintaisena Kindlenä. Edessä oli epämiellyttävä yllätys. Yhdysvaltain kiinalaisen kirjoittajan aivan mainiosti kirjoittama, viisas kirja on hyvä ja ikääntymätön. Suolaa ja pippuriakin on juuri oikeassa suhteessa ja seassa hauskoja heittoja. Kirjoittaja muun muassa on kauhistelevinaan länsimaisten rumaa ja epäterveellistä tapaa pudistaa ihmistä kädestä tervehdykseksi. Säpsähdyttävän moni tervehtijä on lisäksi NMKY:n palloilija eli puristaa ohimennen kätesi ruttuun ja lisäksi räkii innosta rääkyen päin pärstääsi ja takoo selkään niin että siinä ovat kylkiluut vaarassa. Kiinalainen taas perinteisesti puristaa itseään kädestä tervehdykseksi.

Lin Jutang kertoo, miten hän kerran sai omituisen kohtauksen ja rupesi tupakkalakkoon, vaikka tiesi, että sellainen on moraalitonta. Hänen piippunsa kylmenivät työpöydällä, kunnes hän sitten tuli tuntoihinsa ja lopetti mokoman kotkotuksen.

Tekee hyvää lukea kauan sitten kuolleen kirjoittajan maininnan, että tupakkaraittiina hän ehkä eläisi vuoden tai viisi kauemmin – mutta olisiko se sen arvoista? Hän mainitsee samalla, että piipunpolttajat ovat taipuvaisia mököttämään kotioloissa, koska vaimolle ja lapsille ei voi karjua ottamatta piippua suusta. Eikä kukaan harras sikarinpolttaja ole tiettävästi koskaan tehnyt itsemurhaa.

Tuo lienee kirjoitettu 1935, jolloin ei vielä tiedetty, saako jompikumpi USA:n ehdottama kirjallisuuden Nobelin, Pearl S. Buck vai Lin Jutang. Nähdäkseni valinta meni vikaan.

Nimittäin kuohkea esseistiikka on vaikea alue. Amerikkalaisilla on kavahtamisen aihetta. Siellä tekivät parhaansa kirjoittaakseen vielä mutkikkaammin kuin saksalaiset filosofit, esimerkiksi Kant ja Hegel, ja yleinen ajatus oli silloin sama kuin nyt, nimittäin että jos tekstin voi ymmärtää, se ei voi olla kovin viisasta.

Nieminen on kääntänyt laajasti kiinalaisia perusklassikkoja, jo niteessä ”Keskitie” kauan sitten. Klassikkoja, jotka ainakin jokaisen opettajan ja virkamiehen oli kahden tuhannen vuoden ajan osattava ulkoa, ovat muun muassa Muutosten kirja (Tao te ching), Kung futse (Konfutse), Mung Tse ja Chuang Tse.

Yleensä nämä klassikot herättävän länsimaisessa lukijassa mieltymystä, ellei niitä lue liian pitkään kerralla. Ne ovat viehättäviä myös siitä, että kirjoittajat panevat toisiaan halvalla ainakin silloin tällöin.

Kiinalaista taidekäsitystä Lin Jutang lähestyy havainnollisesti. Juuri tämän muistin ulkoa:

”Leikata vihreää melonia terävällä veitsellä kirkkaanpunaisen alustan päällä. Ah – eikä se ole onnea!”

Onnen pipanoina kirjoittaja mainitsee myös sellaisen, että jos sattuu oleman takapuolessa rupi, sitä voi hautoa ja varovasti repiä yksinäisessä huoneessa.

Ja onnea on nähdä toisen, tuntemattoman ihmisen leijan narun katkeavan.

Tai kun ystävä, vanha renttu, tulee kylään, ja sitä menee kysymään vaimolta, onko jäljellä vielä sitä hyvää ja väkevää riisiviinaa, ja vaimo sieppaa sievän hiusneulansa ja vie sen panttilainakonttoriin. Se on onnea – kun vielä osaa laskea päässään, että siitä riittää virvoketta kolmeksi päiväksi!

Paul S. Ropp on julkaissut hyvän kiinan historian (China i World History, the New Oxford World History).

Kai se on maailmanlopun merkki, että Oxford julkaisee mahdollisimman selkeitä historioita etäisistä alueista. Ne on selkeästi tarkoitettu kiinnostuneelle lukijalle, jolla ei ole alan erikoistietoja.

Kiinan historiassa minua mietityttä Song-dynastian sortuminen. Kiinassa oli silloin – noin 1200-luvulla, lähes 200 miljoonaa asukasta ja korkeakulttuuria oli vietetty lähes kaksi tuhatta vuotta. Hullu keisari (Quin Shin Suan – tunnettu elokuvasta ”Hero”) nousi valtaistuimelle vuonna 221 ennen ajanlaskumme alkua).

Mongoleja, jotka sitten pitivät vallassaan mm. Moskovaa ja Aleppoa, oli enimmillään runsas 2 miljoonaa. Armeija oli suurimmillaan kymmenesosa kiinalaisten joukoista, ehkä 150 000. Kuvaus mongolien sodankäynnistä on välttämätön johdatus Sun Tzun sodankäyntiä ja liikkeenjohtoa koskeviin ajatuksiin, vaikka hän eli 1700 vuotta ennen mongoleja, joiden Kiinan haara johti Kublai-kaani.