Jälkiviisaus

Olisi mielenkiintoista nähdä televisio-ohjelma, jonka nimi olisi ”Jälkiviisaat”. Tuota sanaa käytetään käytetään väärin, myös tätä nykyä.

Poistin hetki sitten kaksi blogin kommenttia, joissa ehdotettiin pään katkaisemista islamin uskoisilta ynnä muuta.

Trollit eivät ole vieläkään huomanneet, että heidän tunnistamiseensa riittää kellonaika. Se ei ole sattuma, että tulee aika usein kaksi tai useita hengeltään samanlaisia anonyymejä kommentteja minuutin kahden sisällä.

Tämä voi olla sairaalloista epäluuloisuutta ja hylättävää kansanvihaa, mutta epäilen vakavissani, että Putinin Venäjä pyrkii jatkuvasti lisäämään epäluuloisuutta ja levottomuutta lännessä. Siten selittäisin myös nyt alkaneet Syyrian pommitukset.

Tämä on suuri ongelma, koska erimielisyys on voimaa.

Kollegiaaliset elimet, kuten valtuustot ja ylemmät tuomioistuimet, miellyttävät minua suuresti. Muistan edelleen lämmöllä moniakin korkeimman oikeuden ratkaisuja, joissa äänet jakautuivat viiteen toisistaan poikkeavaan kannanottoon, ja kuudentena esittelijä jätti eriävän mielipiteensä.

Otavan vähän takaisin: joissakin tapauksissa tuollainen lopputulos osoitti kuitenkin huonoa puheenjohtoa ja ratkaisijoiden kyvyttömyyttä kuunnella toisiaan ja sovitella.

En pidä vieläkään tuomareista, jotka luulevat olevansa oikeassa. Kyllä se riittää, että ratkaisu on oikea.

Luin juuri kirjan, jossa selvitetään, että Lapin sota 1944-1945 oli tarpeeton ja etteivät saksalaiset olisi hävittäneet Lappia elleivät olisi olleet varmoja, että Neuvostoliitto tämän miehittää aivan heti niin ettei puna-armeijalle pidä jättää suojaa (Jätetyt kodit, tuhotut sillat. Otava 2015).

Olen yrittänyt perehtyä Petsamon – Kirkkoniemen suurtaisteluun, josta näyttää olevan tarjolla vai huonoa tietoa. Jopa saksalainen, myös suomeksi käännetty selvitys on huono pääasiassa. Taistelujen kuvaus on luultavasti tosi. Olisi hienoa päästä sanomaan, että Saksa pelasti Suomen vetäytymällä Lapista niinkin hitaasti. Toisin sanoen jos saksalaiset olisivat suorineet tiehensä Ruijanmeren rannalle kiireimmän kaupalla, puna-armeija olisi miehittänyt Lapin. Suomalaisista ei olisi ollut vastusta.

Tuo mielenkiintoinen ajatus on puolitotuus. Ilmiö on historiatieteessä tavallinen. Olen itse kinannut tässä blogissa usein, pysäyttikö Suomi neuvostohyökkäyksen Karjalan kannaksella ja Laatokan rannassa U-asemassa kesällä 1944 (”torjuntavoitto”) vai lähtivätkö neuvostojoukot vapaaehtoisesti valloittaman Berliiniä. Olen kiivaillut edellisen vaihtoehdon puolesta.

Tuollaisessa väittelyssä ja myös kysymyksessä miksi Lappi poltettiin on looginen virhe. Virhe on kysymyksessä.

Juuri Neuvostoliitosta tiedetään, että sillä oli aina useita sotilaspoliittisia vaihtoehtoja. Luuloni mukaan vaihtoehtojen harkitseminen opetetaan sotilaille viimeistään kadettikoulussa, koska ne kuuluvat myös jalkaväen taktiikkaan.

Talvisotaan johtaneissa neuvotteluissa Neuvostoliitolla oli salkullinen lisävaatimuksia sen tilanteen varalta, että Suomi olisi suostunut ensimmäisiin aluevaatimuksiin, kuten muuten Mannerheim ja Paasikivi ehdottivat. Jos tämä on lukijalle uusi tieto, viittaan hyvin yleisesti Kimmo Rentolan lukuisiin kirjoihin. Sodan loppuvaiheessa Suomen pelasti armeijan lisäksi se, että Ranska ja Englanti ryhtyivät – hölmöyksissään – marssittamaan sotaväkeä laivoille päämääränä Narvik ja tarkoituksena miehittää Ruotsin kaivokset Suomen auttaminen verukkeena. Stalinin ongelma oli jatkaako nyt vai myöhemmin. Ratkaisu oli jälkimmäinen.

Syyskuun 1944 aselepo ei johtunut tarpeesta saada joukkoja operaatio Bagrationiin. Kova sota jatkui Virossa Narvan seudulla vielä kauan. Nykyisin käytettävissä olevien asiakirjatietojen mukaan Neuvostoliiton hivutuspolitiikka eri vivahteineen oli peräisin viimeistään vuodelta 1943. Suurin ongelma oli Puola tai siis tuossa tilanteessa puolalaiset, joista osa, niin valitettavaa kuin se olikin, ei ollut kommunisteja.

Mainitsemani uuden kirjan mukaan Neuvostoliitolla oli Kiestingissä itsensä Meretshkovskin johdolla erittäin huomattava voimakeskittymä ja valmis hyökkäyssuunnitelma Kuusamon – Taivalkosken kautta Ouluun. Siis syyskuussa 1944. Suomella oli koko armeija rajalla. Kotiuttaminen alkoi toden teolla vasta marraskuussa.

Se suunnitelma oli siis olemassa, että Pohjois-Suomi miehitetään vähin äänin, sikäli kuin Englanti ja Yhdysvallat eivät suutu asiasta liikaa. Valinta oli kuitenkin toinen: järjestettiin suomalaisille muita murheita hoputtamalla saksalaisten karkottamista, joka oli välirauhan ehdoissa mahdottomaksi tarkoitettu vaatimus. Kaksisataa tuhatta saksalaista riisuttava aseista kahdessa viikossa tilanteessa, jossa nämä tiesivät, että aseiden luovuttamisesta seuraa sotavankeus Neuvostoliitossa. (Lopulta muuten saksalaisista sotavangeista palasi hengissä neuvostovankeudesta alle kolmannes.)

Valvontakomissio jatkoi saksalaisten ahdistamiselle varattua aikaa, ja yllättäen tämä ehto onnistuttiin täyttämään. Kiestingin joukot siirrettiin Petsamoon, jossa käytiin lokakuussa suurtaistelu saksalaisia vastaan. Venäläisillä oli 130 000 miestä, 110 panssarivaunua ja kaksi tuhatta tykkiä. Offensiivi epäonnistui. Saksalaiset eivät jääneet saarroksiin vaan vetäytyivät melkein ehjin nahoin Keski-Norjaan ja antautuivat iloisina amerikkalaisille. Tiettävästi suuritöistä hyökkäystä jäljellä olleilla sadalla tuhannella miehellä pohjoisesta Suomen Lappiin ei suunniteltu. Siinä tilanteessa Lapille ei ollut sanottavaa käyttöä.

Mutta kirja herättää kiinnostavan kysymyksen: jos Lapissa olisi ollut rakennukset, kuljettavat tiet ja ehjät sillat, eikä houkutus marssia vartioimaan kalannousua Tornionjoessa olisi ollut kovin suuri?

Isäni kanssa mietin muutaman kerran, oliko Saariselän tuntureilla ketään syksyllä 1944, kun isäni lensi siellä pommittamassa saksalaisten asemia. Nyt johtopäätös on selvä – mutta todisteita ei tietääkseni ole. Oli siellä ainakin pataljoona puna-armeijaa. Venäläisillä oli kenttävartio Ivalossa ja Nellimissä.