Elämä on

 

Tuon niminen kirja, ”Elämä on”, pysähtyi kirjahyllyymme ehkä alakerran kirjakauppaan tulleena ja ostajille kelpaamattomana. Luin sen useaankin kertaan.

Vähän yllätyin, kun Rovaniemellä on Jorma Eton katu. Jotenkin tiesin, että hän oli kirjastonhoitaja. Kaupunginkirjasto on erinomainen ja rakennuksena komea. Kun olin silloin 60-luvun alussa kesätöissä pohjoisessa ja viikonloppuja Rovaniemellä, en muista tuota kirjastoa. Kai se oli heinäkuussa kiinni viikonloppuina.

Kesti 50 vuotta tajuta, että tuo kesä oli yhtä vaikuttava kuin seuraava vai oliko se edellinen Berliinissä ja Marseillessa. Vaikutuksen teki yksinäisyys turvallisen tuntuisessa ympäristössä. Kuukauden olin siis mukana vaaitusporukassa maalaiskunnan Oikaraisessa mutta useat viikonloput sukulaisten asunnossa Porokadulla. Se oli tyhjillään, koska perhe oli mökillään jossain Kittilän tien varressa. Kun lasken, se perheen lapsi, josta tuli sitten viisaustohtori, ei kai ollut syntynytkään tai siinä ja siinä.

Parempaa seminaaria ei olekaan. Siellä metsässä töissä ja iltaisin metsäkämpällä oli kaksi muuta ihmistä, työn vetäjät, metsänhoitaja ja teknikko. Se oli siis elämää entuudesta vieraiden ihmisten kanssa, rauhallista, turvallista ja ruumiillisesti välillä hyvin rasittavaa. Ne oli ne vaaitukseen käytetyt linjat avattava vesurilla, kilometri toisensa jälkeen. Ja viikonloppuina ei ollut välttämättä ainuttakaan tuttua ihmistä, kun kaupunki oli vieras.

Käveli kymmenen tuntia päivässä ja opin olemaan niin kuin hevonen, joka vaikka nukkuu liikkuessaan. Pimeää siellä ei varsinaisesti ollut eikä muistikuvani mukaan televisiota. Luin illat ja luultavasti juuri tuossa yhteydessä kiinnyin runoihin. Ehkä minulla oli sittenkin mukana se pieni rengaskansio, joka on edelleen tallella, ja kukaties isäntäperheen hyllyssä oi Suomen runotar.

Syitä oli siis kaksi. Kun jäljensi lukemansa runot kynällä paperille, niitä oli kevyt kantaa mukana. Kirjoittaessa kävi useimmiten niin, että rivit oppi ulkoa, jolloin tekstit kulkivat mukana ilman painoa ja pakkaamista.

Mielestäni hyppäsin suoraan perusteista vaikeampaan. Aale Tynnin ranskalaisen runouden suomennosantologia ”Tulisen järjen aika” ilmestyi varmaan saman vuoden jouluksi, joka tapauksessa 1962. Siitä tuli minulle heti tärkeä, etenkin siksi, että useimmista runoista en pitänyt. Päätin opetella ranskaa ja opettelin. Siitä alkaen olen ollut sitä mieltä, että Tynni epäonnistui. Valikoiman kirjoittajat eivät sopineet hänen suuhunsa eivätkä tyyliinsä.

Tämä tuli mieleen, kun ihmettelin, miksi olen nyt kantanut Desnos’n runovalikoiman hyllystä pöydälleni. Tynnin suomennokset ovat lukukelvottomia. Näyttää siltä että olen yrittänyt kääntää Desnos’n kuuluisan Viimeisen runon joskus lukioaikana. Tulisen järjen ajassa on jopa väärä versio, se 20-luvun teksti jona lopussa on aurinkokello, kun se oli surrealismin aikaa. Tuo versio on myös väärennetty ja käännetty tshekin kielestä, johon se oli käännetty ranskasta.

Runous oli hyvää kielen opettelua. Ei ole niin väliä, vaikkei kaikkea ymmärräkään. Runon painavuus on helppo mitata siitä, millä tavoin se painuu mieleen.

Laulu on keskeinen keino. Luin että joku on laulanut jo elokuvasta 1966 muistamani Laulun rakastamisen vaikeudesta taas levylle, ehkä myös nuotilleen, toisin kuin elokuvassa, etsin verkosta M.-L. Mikkolan kirjoittamat sanat ja käsitin, miksi en muista tuon runon kokonaisuutta. Sitä ei ole. Tai ainakaan en ymmärrä mikä on maksetun rakkauden ja liian lyhyen rakkauden suhde eli toisin sanoen teoksen tarkoitus ja tunnelma.

Kunpa joku laulaisi ja levyttäisi Väinö Kirstinän ”Don Juanin”. Se on niin hieno, vaikka se on niin selkeästi 20-luvun surrealismin keinoin kirjoitettu. Pääsikö Kirstinä jotenkin jossain välissä unohtumaan?

Kyllä minä toivon etten olisi kirjoittamassa saman tien omaa kokoelmaa. On niitä julkaistukin aivan tarpeeksi. Kukaan ei niitä osta eikä kukaan lue. Ei runoille löydä kustantajaa liioin.

Mielessäni liikkuu silti runokokoelman nimi, joka olisi oikein sopiva, ”Mustanaamion murhe”.

Kai se liittyy maailmaan, jollainen kerran oli. Suomessa Yle on suurin piirtein lakannut lähettämästä erilaisia ohjelmia. Tämä Desnos kuoli Theresienstadtin keskitysleirillä oltuaan sitä ennen Auschwitzissa ja Buchenwaldissa, koska yritettyään ennen surrealistina vapauttaa runouden hän siirtyi sodan aikana vastarintaliikkeen piiriin ja sanoi yrittävänsä vapauttaa runoilijat.

Hänestä oli tullut hyvin kuuluisa 30-luvulla, kun hän kiihkeänä sarjakuvien ja jatkokertomusten ystävänä kirjoitti laajan ”Fantomasin valituksen” Pariisin radiolle. Sen ohjasi Antonin Artaud ja sävelsi Kurt Weill. Picasso ja Cocteau häärivät monin tavoin mukana ja menestys oli, kuten sanottu, huomattava.

Mahtaako Jarla (Fingerpori) tietää, ettei hän ole suinkaan ainoa naamioidun oikeuden tai vääryyden miehen ihailija Suomessakaan.

Mutta kaikilla runoilijoilla on surullinen loppu, ja aina sama.

 

Niin kovin olen nähnyt unia,

niin kävellyt,

niin puhunut,

niin varjoasi rakastanut,

ettei minulla ole enää sinua.

Enää olen varjo varjoissa, ja

varjona palaan ja palaan elämäsi

aurinkoon.