Demokratian puolustus

 

Näinä aikoina tulemme kuulemaan lisää suoraa puhetta: parlamentaarinen järjestelmä on huono.

Parhaiten pärjäävät Venäjän tai Syyrian presidentit, joiden päähuoli ei ole kansanvaltainen komento, ja ainakin toistaiseksi liittokanslerit, joiden näppien puristusvoima on poikkeuksellinen.

Tämän blogin lukijat, ainakin kestävyyslukijat, tietävät hyvin, että arvioni mukaan noin 12,4 prosenttia omankin kansamme vapaalla jalalla kulkevasta väestöstä on vaarallisia raivohulluja. Heitä esitellään televisiossa, lehdissä ja maanteillä harva se päivä.

Jokseenkin sama prosentuaalinen määrä on aidosti luotettavia. Enemmistö on sitten vain uskottavia.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa sanotaan, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Se on hyvin sanottu. Vaikka amerikkalaiset perustuslakijuristit ovat kalliita ja lähes poikkeuksetta vaivalloisia ihmisiä, joita kuunnellessa tulee hiki, kukaan heistä ei ole onnistunut tyydyttävästi selittämään, mitä tämä tasa-arvo tarkoittaa.

Tavallinen läppä on, että kysymyksessä on mahdollisuuksien yhdennmukaisuus, equality of opportunities. Mitä se sitten tarkoittaisi, sitä ei selvitetä lähemmin.

Kysymyksessä onkin uskontunnustus, jonka voisi esittää yhteen ääneen, seisaalle nousten, kuten kirkossa on tapana. Ja juuri se on omakin uskoni ja tunnustukseni.

Se keskustelu, onko tuolla tasa-arvolla havainnoitavassa ja mitattavassa todellisuudessa vastinparia, on enimmäkseen tuloksetonta. Se on päämäärä ja erinäisten kieltojen perustelu, mutta itse asiassa esimerkiksi kulttuurien kehittyminen, siis tuo keskimmäisen ja nuoremman kivikauden toisistaan erottava mullistus, on juuri epätasa-arvoistumista. Joistakin tuli ryöstelijöitä ja useimmista ryöstön kohteita, vaikka ryöstösaalista nimitettiinkin veroksi, uhrilahjaksi tai yleisemmin kiintymyksen osoitukseksi.

Edustuksellisen demokratian puolesta puhuu vahvimmin suhteellinen vakaus. Englanti on pärjäillyt niissä merkeissä, tosin siirtomaita törkeästi ryöstäen, melkein kaksisataa vuotta ja Yhdysvallat suunnilleen saman ajan.

Ennen arvioin, että Josif Stalin oli vuosisadan merkittävin valtiomies. Myöhemmin tulin siihen tulokseen, että Stalinin uudistuvan luonnonvaran (ihmisten) energiakäyttöön ja kierrättämiseen perustunut järjestelmä oli kuitenkin vakiinnuttanut kaiken sen, mikä tuhosi Neuvostoliiton vain 30 tai 35 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Ja se sama on Putinin ongelma, markkinoiden puuttuminen ja kahdensuuntaisen tiedonvälityksen olemattomuus.

Kahdensuuntaisuus ei ole tässä teknologia-slangia. Se on arkeologiassa ja historiassa yksi muutoksen moottori. Teknologisesti kehittyneempi porukka voi keksiä takapajuisemmalta joukkiolta, että hirssin ohella tai sijasta riisi on sopivaa syötävää, ja kolmannet tuntevat ekologiansa ja rupeavat kesyttämään ruista tai vehnää.

Näiden rivien taustalla on paavin ensyklika 2015 Laudato Si’. Se on kova juttu, että paavi vetoaa ilmaston, eliöiden monimuotoisuuden ja puhtaan veden puolesta ja varoittaa markkinaraivosta. Erikoisen suuren painon saa maailman köyhyys.

Painotuksista on tarkoituskin riidellä, mutta itse ilmiö on sensaatiomainen. Lieneekö sitä noteerattu Suomessa edes pikku-uutisena? Jokin osa väestöstä arvioi, että katolinen kirkko askartelee lähinnä sekaantumalla pikkupoikiin ja muutoin pitämällä yllä aikansa eläneitä opinkappaleita. Tuo katsantokanta ei mielestäni ole erikoisen syvällinen.

Kun Suomessa nyt myönnetään aika laajasti, että tällaisen maahanmuuton kanssa ei tulla toimeen, vaan monia toimintatapoja on muutettava, Punainen Risti on saanut ansaittua julkista huomiota. Kuitenkin myös kirkko on toiminut sangen tehokkaasti ja osoittanut osaamista. Suomessa Kirkon ulkomaanapu on muotoutunut yli sadan vuoden aikana merkittäväksi tekijäksi.

Nämä huomiot ja kiitokset tuntuvat tarpeellisilta siksi, että toimivan demokratian perusmuoto tahtoo koko ajan unohtua.

Se luulo on väärä, että demokratian takia maassa on tehtävä niin kuin minä tahdon. Suomi on vapaa maa, ja siksi minua ei saa viedä juoppoputkaan. Hiljan kirjoitin siitä, ettei verotuksen rakenne todellakaan ole se, että veronmaksajat päättäisivät verovarojen käytöstä. Niistä päättävät eduskunta ja hallitus ja todellisuudessa myös joukko virkamiehiä, joista luultua suurempi osa on pätevää väkeä.

Välillä esiintyvät puheet demokratiasta enemmistön terrorina perustuvat nekin väärinkäsitykseen. Enemmistön toiminnalle on tehokkaat jarrut valtion ja kunnan toiminnassa ja myös osakeyhtiöissä. Yleensä kymmenellä prosentilla eli ihanteellisessa tapauksessa tuolla luotettavalla kuudesosalla on erinomaisen hyvät mahdollisuudet estää hulluuden äärimmäisten rajojen ylittäminen. Eduskunnassa tuo määrä riittää erinäisten lakien äänestämiseen yli vaalien.

Mielestäni hyvin kannatettava kehitys on kuulemisen muuttuminen kuuntelemiseksi.

Jopa asemakaava-asioissa kuuleminen on pakollista. Kaavoittajan eli kunnan päättäjien ja virkamiesten on istuttava vastailemassa ihmisten pöljiin kysymyksiin, vaikka ei yhtään tekisi mieli. Oikeudenkäyntiasioissa kuuleminen on vähän väliä välttämätöntä ja käytännössä usein sangen mutkikasta ja aikaa vievää. Mutta tuomarikin on sidottu. Jopa sakotettavalle on ”annettava tilaisuus tulla kuulluksi”.

Tietenkään nämä pulinat eivät yleensä vaikuta mitään, mutta ne voi herkistää kuuntelemiseksi. Lääkärit ja papit ovat joskus hyviä siinä. Jos ihmisen antaa puhua, hän saattaa yllättäen sanoa, mitä ei itsekään tiennyt tarkoittavansa.