Alahuhdan kirja

Kuva: Wikipedia

 

Epäselväksi jää, kuka on kirjoittanut eilen ilmestyneen uutuuskirjan ”Johtajuus. Kirkas suunta ja ihmisten voima”.

Kannessa ja nimiössä lukee ”Matti Alahuhta”. Esipuheen mukaan teos on kirjoitettu yhteistyössä Pekka Seppäsen ja Martti Häikiön kanssa.

Kieli- ja tyyliopillinen analyysi viittaa siihen, että toimittaja, Seppänen, on liittänyt yhteen Alahuhdan strategiapapereita ja hänen lausumaansa.

Tulos ei ole tutkimus eikä oppikirja, vaan opetuskirja. ”Mitä liikkeenjohdossa on otettava huomioon.”

Alahuhdalla on käytännön ja teorian pohja vailla vertaa. Hän teki aikoinaan myös väitöskirjan aiheesta, josta oli juuri silloin tulossa hänen erikoisalueensa, globaalisesta johtamisesta, nimenomaan korkean teknologian haastajayritysten kannalta.

Tuosta ilmenee tämän kirjan erikoisuus. Johtaminen ja johtavuus ovat valitettavasti alueita, joista on kirjoitettu niin paljon ja niin huonosti, että on hyvin vaikea tietää, mihin uskoa. Ilmiö on erikoisen vaikea siksi, että kaikki käyttävät samoja termejä, kuten ”globaalinen” ja ”haastajayritys”.

Kirja ei sisällä paljastuksia eikä sellaisia viisauksia, joita haluaisi mennä kertomasan kioskille tai maitokauppaan. Alahuhta on helposti havaittavasti joutunut käymään painin pysytelläkseen aika yleisluontoisessa havaintojen esittelyssä ja ryhmittelyssä, koska hän ei halua asettua profeetaksi eikä visionääriksi.

Ongelman saa esittää käänteisesti. Mitä hurjempia kirjoittaja esittää, sitä vähemmän häneen kannattaa uskoa. Näiden kertomusten yhdistävä piirre on terveen järjen maailma. Siitä huolimatta että Alahuhdan omassa kokemuspiirissä ensin Nokian ja sitten Koneen nousu hipovat uskomatonta, kirjan sävy on kauttaaltaan lähes arkinen. Ellei sekin luonnehdinta olisi niin puhki kulunut, alaotsikko voisi olla ”Tervettä järkeä liikkeenjohtoon”.

Mietittäessä, kuka oli Kiinan paras runoilija, vastaukset hajoavat hiukan. Sekä Li Polla että Du Fulla on erittäin vahva kannatus. Kiinan T’ang kaudelta löytyy joka tapauksessa maailmanhistorian kaikkien aikojen paras kirjailija, luultavasti paras taiteilija. Oma valintani on luultavasti Po Chü I eli Bai Juyi. Hänestä kerrotaan, että hän kävi lukemassa runonsa tutulle työmiehelle, jolla oli kokemusta vain lapion varresta. Ellei koehenkilö ymmärtänyt Pon kirjoittamaa tai hänen käyttämiään sanoja, Po palasi muokkaamaan tekstiään tai hylkäsi sen.

Juttu ei ole täysin epäperäinen, vaikka kaikki neljä suurta (Wang Wei neljäntenä) romuttivat kilvan hoviperinteitä ja palatsikirjallisuuden sovinnaistapoja.

Tässä liikkeenjohdon tapauksessa vaikeasti äännettäviä sanoja, sellaisia kuin ”globalisaatio”, ei voi sivuuttaa. Alahuhta kertoo havainnollisesti, että kun tarvittiin muttereita hissiin Shanghaissa, niitä ostettiin Australiasta tai Puolasta aivan hinnan, laadun ja toimitusvarmuuden pohjalla. Tai kun Kiinassa ennen pitkää käsitellään, että täällä myydään parhaiten huonoja hissejä, oppi kierrätettiin heti yhtiön eri toimipisteisiin ympäri maailman.

Kirjassa ei sanota noin. Puhe on ”hinnaltaan edullisista” hisseistä ja nimenomaan muista kuin erittäin korkeiden rakennusten erittäin nopeista vehkeistä.

Toinen tällaisen kirjan ongelma on latteiksi kuluneiden iskulauseiden käyttäminen. ”Henkilökunta voimavarana” on kärsinyt, kun yhä enemmän voimavaroja puhaltelee näppeihinsä taivasalla vailla työtä ja toivoa.

Ainoa keino näyttää olevan se, jota kirjassa on käytetty eli antaa tosiasioiden puhua puolestaan. Tiettävästi Kone ei ole irtisanonut ihmisiä ja tiettävästi sekä johtajat että omistajat pitävät edelleen ihmisistä huolehtimista aidosti tärkeänä.

Kun Alahuhdan kanssa päätyy puhumaan, hämmästyy. Hän on todella kova kuuntelemaan eikä hänellä tuntuisi olevan edes halua tuoda esiin omia tulkintojaan saati itseään. Kuulemma tilanne on toinen, kun mietitään ja päätetään yrityksen toimista.

Kirja jätetty niin niukaksi, ettei siitä välity edes Alahuhdan hämmästyttävä piirre. Viittaus perheeseen ja omaan aikaan muun muassa kirjojen parissa vaikuttaa korulauseelta. Se on kuitenkin täyttä totta. Itse asiassa usein olen yllättynyt hyvin korkeassa asemassa olevien ihmisten kaunokirjallisuuden tuntemuksesta. Itseään erinomaisiksi luulevat ovat usein nopeita tuomitsemaan fiktion ajanhukaksi. Esittäessään yhtä jyrkkiä kuin asiantuntemattomia ajatuksiaan he eivät taida huomata kertovansa itsestään liian paljon. Kaunokirjallisuus – romaanit, novellit ja runot – pakottavat ihmisen tekemisiin omien heikkouksiensa, haurauksiensa ja pelkojensa kanssa. Sen takia korpraalit eivät lue. Heillähän ei ole heikkouksia.

Pitää muistaa kysyä herroilta, onko Wu Cheng’enin vanha satukirja apinakuninkaasta hallinnassa. Se voittaa kyllä sekä Sun Tzun että Macchiavellin.

Näiden rivien kiinalaisviittaukset liittyvät tietysti siihen, että Alahuhta kertoo mielenkiintoisia Kiinan hissimarkkinoista, mutta ei kerro laajemmin toiminnasta Kiinassa, kuten ei pidäkään.

Satuin lukemaan kaksi laajaa Kiinan historiaa – niitä on nyt uusia, muutamat erinomaisen hyviä.  Kertomukset dynastioista, erilaisista hunneista, jotka ovat koko ajan tulossa silmille, ja oudoista porukoista idässä, etelässä ja etenkin lännessä, hulluista keisareista ja murhanhimoisista leskikeisarinnoista sekä vaarallisen viisaista ministereistä ja palkatuista murhamiehistä on liikkeenjohdon arkipäivää.

Alahuhdan kirjasta puuttuvat jopa maininnat raflaavista käänteistä, joita todellakin on ollut. Juuri sen takia kirjan lukeminen on käytännössä välttämätöntä kaikille, jotka joutuvat kosketuksiin johtamisen ongelmien kanssa. Toivon että varmasti juuri tällä hetkellä kirjaa lukevien Sipilän, Stubbin ja Soinin lisäksi opposition nokkamiehet ja –naiset perehtyvät siihen välittömästi. Olisi syytä.