Varastettu elämä

 

Parin vuoden välein julkisuuteenkin nousee kohu toisen ihmisen elämäntarinan varastamisesta ja väärinkäytöstä. Lähes poikkeuksetta ne ovat oikeudellisesti perusteettomia ja moraalisesti aiheettomia.

Joku paheksui lievästi esittelemäni lääkäri Oliver Sachsin kirjaa ”Mies joka luuli vaimoaan hatuksi”. Huoli oli kirjassa esiteltyjen potilaiden yksityisyyden suoja ja erityisesti lääkärin etiikka. Kirjan lisäksi tapauksista on tehty näytelmä ja elokuva. Neurologinen sairaus elokuvan aiheena on lajityyppi. ”Sademies” on kuuluisa esimerkki.

Itse asiaan vastaa yhdellä repliikillä: elämäntarinaan ei ole yksinoikeutta.

Etenkin Yhdysvalloissa jokainen lehti, kirjankustantaja ja teatteri, puhumattakaan elokuvasta ja televisiosta, on kautta aikojen turvannut selustansa joko hankkimalla henkilöltä tai tämän omaisilta kirjallisen suostumuksen, rahaa maksettuaan tai maksamatta, tai varmistettuaan monen juristin voimin, etteivät esitellyn tapauksen jäljet johda kehenkään tiettyyn henkilöön.

USA:ssa vahingonkorvaukset voivat olla tuhoisan kovia. Samaa alkaa esiintyä Suomessakin.

Vanhastaan osa ihmisistä ja suuri osa kuolleiden omaisista on kiinnostunut rahasta, ei niinkään yksityisyydestä. Loukkaustapaukset ovat todellisuudessa riitoja palkkion suuruudesta. Tietysti on myös muunlaisia tapauksia.

Sachs jatkoi potilaskertomus-kirjoittamista, jonka kuuluisin nimi oli Sigmund Freud. Eräistä hänen potilaistaan on tullut käsitteitä. Kaikki alan ihmiset tietävät nämä tapaukset. Sekä lääkärien ammattikirjallisuudessa että yleisessä tietokirjallisuudessa sairauskertomuksia on julkaistu yhtä kauan kuin täysin keksittyjä kertomuksia. Oikeita nimiä ei koskaan käytetä. Tosin hakuteoksetkin mainitsevat, että Freudin Anna O. oli todellisuudessa Bertha Pappenheim.

Kliininen lääkärintyö ja lääkärin opinnot edellyttävät välttämättömästi eläviä esimerkkejä. Suomessa ei ennen sotia osattu tai välitetty kiinnittää huomiota potilaan tunteisiin. Jos ihmisellä oli mielenkiintoinen ihottuma, hänet käskettiin luentosaliin ihmeteltäväksi ja pantiin pöydälle istumaan.

Ei ihottumaan muuten ole tekijänoikeutta.

Kaikki muuttui 1970-luvulla. Ihmisen terveydentilaa koskevat tiedot määriteltiin ja niiden käyttämistä rajoitettiin voimakkaasti. Mukana tuli joukko muita yksityisiä tietoja. Vaikka tiedonhaluisella olisi hakaristilippu kainalossa ja banderollit maalattuna, hän ei saa luetteloa esimerkiksi Espoon kaupungin somalitaustaisista asukkaista ja heidän osoitteistaan.

Taustalla oli Saksan, Venäjän ja Hollannin aikoinaan noudattama tapa merkitä ”kansallisuutta” koskevat tiedot jopa passiin. Saksalaisilla oli toisen maailmansodan aikana todella helppo tehtävä Amsterdamissa, kun luettelo kaupungin kaikista juutalaisista osoitteineen löytyi asianomaisesta virastosta. Siellä oli myös Anne Frank yhtenä kymmenistä tuhansista. Isän puolen Neuvostoliitoksi muuttuneelle Venäjälle jääneiden sukulaisten passissa luki ”finski”, joka riitti eri vaiheissa teloittamisen syyksi.

Rauhan ajan ihmisten on joskus vaikea uskoa, että lainsäädännössä on otettava huomioon myös viranomaisten omat ylilyönnit. Suomessa on viime aikoina käsitelty useita tapauksia, joissa julkkisten rikoksia tai sairauksia ovat tutkineet monetkin hoitohenkilökuntaan kuuluvat tai poliisit, joilla ei ole ollut mitään tekemistä itse asian kanssa.

Oliver Sachsin epäilijä ei puolestaan ehkä huomaa, että etenkin vaikeilla alueilla, kuten neurologiassa ja psykiatriassa, tapauskuvaus (case-study) on paras opetusmenetelmä. On mentävä lähelle ihmistä. On ymmärrettävä ihmistä. Ihmiset ovat erilaisia. Ainoa keino löytää moniin tehoavia hoitokeinoja on aloittaa harvoista.

Kirjan tai siitä tehdyn näytelmän kauhisteleminen voi tietysti olla perusteltua, mutta viime kädessä hyvin huomattava osa varteen otettavasta kirjallisuudesta ja etenkin oopperat on kirjoitettu sielullisista rajatilailmiöistä. Kliinisesti sairaita päähenkilöitä löytää ponnistelematta kymmeniä.

Näiden ilmiöiden kuvaileminen voi olla palvelu potilaalle ja erittäin monille muille. Nyt onneksi väljähtäneen esimerkin mukaan voisi sanoa miljoonien nuorten huojentuneen luettuaan, nähtyään tai kuultuaan, ettei itsetyydytys ole harvinainen sairaus.

Toisaalta en ole kuullut, että kukaan olisi ”Portnoyn taudin” takia nostanut kannetta ja vaatinut korvauksia ilmoittauduttuaan itsetyydyttäjäksi.

”Tosikertomukset” joita etenkin viihde viljelee, eivät ole tosia. Osa yleisöstä taas pitää kaikkea katsomaansa tai lukemaansa totena. Juuri Oliver Sachsin jatkuvasti esittelemä teema ihmismielen produktiivisuudesta olisi hyvä tietää. Henkilön kokema ja laajasti, joskus lakkaamatta selostama ”todellisuus” on joskus aivokasvaimen tuottamaa. Arkipäiväisen selvänä pitämämme ”todellisuus” on monissa sairaustiloissa sietämättömän epäselvä, mahdoton tulkita.

Olen ollut itse mukana kymmenessä – kahdessakymmenessä tapauksessa, joissa joku henkilö on vakuuttanut, että syksyn menestysromaani on kirjoitettu juuri hänestä, ja vaatinut rangaistusta ja korvausta. Useissa tapauksissa on sitten käynyt ilmi, että ”loukatulla” oli lääkärin paperit harhaisuudesta. Eräs väitti olevansa se hevonen, jota kuvataan Tolstoin novellissa.

Pieni ongelma: oikeudellisesti hiukan epäselvin perustein monet henkilön nimet saavat suojaa kaupalliselta käytöltä. Nimen on kuitenkin oltava yksilöivä. ”Virtasen musiikki ja makkaraliike” ei suojaa muita Virtasia. Televisiosarjan henkilön roolinimi ei loukkaa saman nimisiä, jos nimi on tavallinen. Mikä on tavallinen? Joku taisi mainita, että verkon hakemistoissa on pääkaupunkiseudulla neljä Jukka Kemppistä. Imatran seudulla on luullakseni kymmeniä. Voisinko estää sen, jos joku nimeäisi kuvitteellisen teoksensa sarjamurhaajan Jukka Kemppiseksi? Kenties en.