Stalinin grammari

Stalinia en ihaile enkä edes kannata. Kun lukee esimerkiksi Robertsin uutta kirjaa Stalinin sodista, jää hiukan kahden vaiheille. Sotapäällikkö hän ei ollut, mutta sodanjohtaja kyllä. Hyvä syy sodan vastustamiseen on sekin, että Stalin tuhosi tietoisesti melkein yhtä paljon omiaan kuin saksalaisia. Se asia ei taida olla vakuuttavasti laskettavissa, miten Neuvostoliiton olisi käynyt ilman länsiliittoutuneiden monipuolista apua.

Omin voimin he pysäyttivät Saksan Moskovaan ja siitä eteenpäin laskelmat viittaavat vahvasti siihen, että Saksan rahojen ja ”elävän materiaalin” eli ihmisten loppuminen oli näköpiirissä. Hitler joka ajoittaisista suurstrategian alan oivalluksistaan huolimatta oli valtionjohtajana huono, oli pannut kaiken yhden kortin varaan eli lähtenyt tietoisesti lyömään Neuvostoliiton polvilleen, ja se ei sitten onnistunut. Hän yritti välttää ensimmäisen maailmansodan näännytyssodan kaltaisen tilanteen, ja sen hän sai.

Saksalaiset ovat kantaneet seurauksia viime viikkoon asti. On vaikea olla ajattelematta, että ilman muuta taloudelliseen laskelmointiin perustuva pakolaispolitiikka on ajateltu myös propagandaksi eli pyyhkimän viimeisetkin muistot natsiajasta. Se ei onnistu ennen kuin minun kaltaiseni ja yleisesti 40-luvulla syntyneet on kannettu kepin nokassa kaatopaikalle, mihin ei kyllä kauan menekään. Olemme oppineet puhumaankin tuhotun Saksan ja nousevan Neuvostoliiton varjossa maailmassa, jossa Amerikka oli lähinnä Aku Ankan kotimaa, minulle myös Villin lännen aito ja ainoa koti.

Se oli niin kaukana se Amerikka, mutta kun meillä ja alakerrassa, äidinisäni puolella, käytettiin vielä 50-luvun lopulla pitkiä alushousuja, joissa oli armeijan leima. Olivat ne niin hyvää kangasta.

Ja kun itse matkailin peukalokyytiläisenä Saksassa ja Ranskassa 1961, kaikki saksalaiset kysyivät, mitä meillä päin ajatellaan saksalaisista, ja kaikki ranskalaiset kertoivat kysymättä, mitä mieltä he ovat saksalaisista. Marseillessa tuttavaksi tulleen perheen isä oli britti, joka kertoi kahtena tai kolmena iltana, millaista on ensin polttaa ja sitten kastella housunsa Välimeressä. Vielä 60-luvun lopulla olimme saada turpaamme Lontoossa Matti Turusen kanssa, kun pubin asiakkaat luulivat meitä saksalaisiksi eivätkä kuultuaan suomalaisuudestamme tienneet, oliko suomalaisuus jokin saksalaisuuden erikoisen viheliäinen muoto. Muistaakseni kiirehdin sanomaan, että isäni on ampunut saksalaisia lentokoneen tykillä. Sitä en sanonut, että tykki ja lentokone (Junkers) olivat Saksassa valmistettuja.

Mielenkiintoinen inhimillinen piirre Stalinissa on Mozart. Kun häntä kerran ei sitten näkynyt ja paikalle tulleet havaitsivat, että hän oli onneksi kuollut aivoverenvuotoon, Kremlin makuukammarissa oli grammarissa Mozartin pianokonsertto, muistaakseni C-duuri numero 21 K.467. Niitä konserttoja hän kuunteli, ja poltti piippua. Olisi kiinnostavaa tietä, mitä tupakkaa. Koska hänen kerrotaan täyttäneen usein piippuaan, arvaisin shag-tyyppistä, sellaista kuin Prince Albert, tai mahdollisesti ready-rubbed, siis tyyppiä Half and Half, mutta nimenomaan ei flakea, jota itse suosin (University Flake tai Navy Flake, ennen Capstan).

Se ei kuulu tähän tarinaan, että jälkeen jääneet surijat päättivät välittömästi ensimmäisestä kriisitoimenpiteestä: ammutaan Berija. Näin tehtiin.

 

Sveitsiläinen teologi Karl Barth oli aikansa kuuluisin omalla alallaan.Enpitänyt hänen dogmatiikan kirjastaan. Pidin Tillichin systemaattisesta teologiasta paljon enemmän. Toisaalta Barth olikin reformoidun kirkon miehiä.

Tuomo Mannermaa-vainaja neuvoi ja lainasi minulle Barthin pienen kirjasen, jossa hän esitti sellaisen kannan, että yksi Mozartin pianokonsertto päivässä tekee sielulle hyvää. Olisin kunnioittavasti samaa mieltä ja vielä samoin perustein. Lähes kaikessa Mozartin musiikissa on läsnä nöyryys, joka ei läheskään aina ole neron näkyvä luonteenpiirre. Mozart ei ollut suuri ajattelija. Se on helppo todeta hänen kirjoituksistaan, jotka on kaikki julkaistu. Beethoven harrasti ajattelemista, vaikka ei se häntä vaatettanut. Beethoven oli syvästi tietoinen omasta neroudestaan ja esitteli sitä mielellään sävellyksissään.

 

Eilen varustauduin huolella konserttikauden avajaisiin. Vähät minä liikkuvasta kuvasta. Kun tarjolla oli Murray Perahian yhdessä RSO;n kanssa esittämä Mozartin c-molli-pianokonsertto, asetuin silittämään paitojani ja kuuntelemaan esitystä isoilla stereoilla. Musiikkitalossa ei saa silittää paitojaan ainakaan konsertin aikana. Se haittaa pahasti musiikista nauttimista.

 

Webernin ja Schönbergin pienten orkesterikappaleiden lisäksi esitettiin Beethovenin konsertto, nelonen. Näin vanhana en niistä konsertoista sykähdy – toisin kuin pianosonaateista. Eilinenkin oli kuin olisi mattoja pudistellut. Siistiä tuli, ei siinä mitään.

 

Perahia on kärsinyt oikean käden ongelmista. Tulehduksia, luuvikoja, leikkauksia. Hän on parantunut niistä kaikista. Mozartin konserttojen kokonaislevytyksen ostin heti kun se oli ilmestynyt, jotain 1980. LP:t ovat edelleen tallella. Tässä välissä hänen Bach-levynsä ovat olleet johdonmukaisen ilahduttavia, vaikka pidänkin vielä hiukan enemmän Barenboimin levyistä.

Mielenkiintoisesti Perahia – amerikkalainen, Bronxissa syntynyt Thessalonikin sefardim-juutalainen suurimpien mestareiden oppilas ja ystävä, jopa vanhan Horowitzin, teki eilen senkin, mitä juuri kukaan muu ei uskalla. Hän meni hyvin lähelle ennen sotia vallinnutta posliini-Mozart-tulkintaa. Ei mitään revittelyä, laulavuutta ja kirkkautta vain, ja aina välillä jalokivikaupan ovi aukesi.

Ei siitä musiikki enää parane. RSO oli hyvä, etenkin puupuhaltimet. – Kunpa Perahia olisi oikeassa. Hän uskoo, että klassinen musiikki on maailman vahvin demokraattinen ja demokratiaa rakentava voima.