Kirjoitetut kivet

 

”Parasta varata mieleen meleko palajo heivuuvarraa siihen, miltä täysin vieraat ihmiset näyttävät ja kuulostavat, kun niihen kanssa on ensimmäisen kerran tekemisissä. - Kalle Päätalo”

Ehkä se onnistui jollain tavalla. Kuulijoita oli kaksisataa, aiheena terveydenhuollon elektroniikka ja softa ja paikka Ilves Tampereella. Paikassa ei ole vikaa eikä Tampereessa. Iltapäivän valo oli viisto. Sain hyvän, sopivan räikeän kuvan siitä kirkosta, jossa minut vihittiin kesäkuussa 1966, ja kostoksi kuvasin Verkatehtaan rakennuksia, koska olin kerran kuolla sen oikeusjutun kanssa, jossa haettiin rakennussuojelun hintajaa ja maksajaa.

Hyvä että suojeltiin. Koko koskikeskus elää. Se oli yllätys. Se oli iloista. Siellä on paljon pieniä putiikkeja ja niitäkin enemmän kahviloita. Tällä kertaa ei ollut aikaa käydä Finlaysonin entisen tehdasrakennuksen vakoilumuseossa. Taisin luvata mennä johonkin seuraavaan tilaisuuteen puhumaan; silloin käyn katsastamassa tuon museon, joka kuuluu olevan mainio.

Keskustorilla oli mukulakiviä silloinkin, vuonna 1966. Pinta on hyvin kaunis katsoa, mutta epäkäytännöllisen meluisa. Ajatus oli tietenkin kuormahevosten urakan helpottaminen.

Laukon torille Tapolan mustan makkaran ääreen johtavasta väylästä on tehty runokatu. Se sopii hyvin. Kirsi Kunnaksen ja Jaakko Syrjän koti on siinä kulmalla.

Kirkon takana on vanha kirjasto, Mikko Mäkelän valtakunta, josta on kirjoitettu ja kerrottu niin paljon. Helsinkiläisten raivoksi Tampereelle kasvoi kirjaston ympärille kokonainen koulukunta, Väinö Linna, Lauri Viita ja vaikka mitkä määrät muita.

Pitäisi harrastaa lisää aluemaantiedettä. Muistan erittäin hyvin, että perinteisen maaseudun ja kaupungin eron lisäksi muun muassa Helsinki ja Tampere olivat kaksi maailmaa, jotka harvoin kohtasivat. Vaikka olisi ollut menossa Ouluun, juna lähti Tampereelta takaisinpäin, kohti Helsinkiä. Siitä moni säikähti. Se oli ennen suuria radanrakennuksia, mutta muistan sen hyvin. Nykyisin mennään hetki Näsijärven rantaa ja käännytään sitten pohjoisen suuntaan, Helsinki on edelleen etelässä kuten kartallakin.

VR:n jatkuvaa itkua hiukan ihmettelen. Eilen junat olivat täynnä, matka on hyvin nopea ja täysin vaivaton. Turku jossa olen vuosikymmenet eniten käynyt, yliopistolla, on junalla aivan naurettavan lähellä nimenomaan Kirkkonummelta lähtien. Omaa autoa ei kannata edes harkita kukuneuvoksi.

Korkeakirjallisuuden ja Parnasson historia on kirjoitettu kovin yksipuolisesti ja sisältä tarkasteltuna. Ei kirjallisuuden historia ole sama asia kuin Otavan historia. Muutosta ei taida olla näkyvissä, koska kaikkein uusimmat kokonaisesitykset ovat entisiäkin huonompia. Eikä Tuomas Anhavan elämäkertaa taida olla edes tekeillä – eikä Eino S. Revon, joka hävisi Anhavalle taistelun siitä, kuka on kukkulan kuningas.

Meillä kävi niin erikoisesti, että kirjallisuuden professoriksi tuli menneisyyden mies, Lauri Viljanen, ja vasta sen jälkeen 1986 Kai Laitinen, joka oikeasti tiesi muutakin kuin ulkomaisten professoreiden enemmän tai vähemmän kummallisia kirjoituksia. Tuolla äskeisellä viittaan toisaalta amerikkalaiseen uuskritiikkiin (Empson, Richards, Wellek-Warren) ja sitäkin erikoisempaan ranskalaiseen strukturalismiin ja sen merkityksen jyrkästi kieltäneisiin aatteisiin (R. Barthes jne.)

Sääli. Minulle kirjallisuus ei ole ilmaton planeetta, jolla Juoppo ja Pikku Prinssi törmäilevät, vaan seismografi, joka mittaa vaikeasti havaittavia, kaikkia koskettavia ilmiöitä.

Huvittavaa, että edellä luettelemistani kirjallisuusnimistä kaikki ovat olleet Parnasson päätoimittajia, paitsi Repo. Ja oli siellä myös Auli Viikari, ent. Tarkka, josta myös tuli kirjallisuuden professori.

Kun jotkut, etenkin tamperelaiset, ovat jupisseet kotimaisen kirjallisuuden pienistä piireistä, ei se aivan aiheetonta ole ollut. Kuvioitten ymmärtäminen vai edellyttää sen seikan ymmärtämistä, että pääkaupungin johtavilla piireillä oli muitakin inhokkeja kuin tamperelaiset ja heistä etenkin Messukylässä asunut Päätalo, nimittäin toisensa. Kaiken kulttuurielämän ja nimenomaan kirjallisuuden ikuisiin sääntöihin kuuluvat jatkuvat sisällissodat ja suosikki- ja inhokkisuhteet, jotka on hyvä tietää, jos haluaa pysyä terveenä.

P. Haavikko opetti minulle kauan sitten hyvän säännön, jota olen yrittänyt noudattaa uskollisesti. Se nimittäin pätee myös yliopistomaailmassa muutettavat muuttaen:

Älä koskaan kehu kirjailijalle toista kirjailijaa.

Ellet ole varma, aloita ironialla. Voihan olla, että päivän puheenaihe onki keskustelukumppanisi senhetkinen sänkysuhde, täti tai vastaavaa.

Palohälytintä et tarvitse, kun kirjailija kehuu sinulle toista kirjailijaa. Jostakin se johtuu – jostain muusta kuin kirjallisesta tasosta.

Kirja-alaa hyvin tuntevana lakimiehenä olen tosin sitä mieltä, että Aisopos saa haistaa paskan. Kun vetää tikun leijonan käpälästä, palkaksi leijona syö auttajansa, heti. – Minä olin nuorempana nopea juoksemaan karkuun. Silti tiedän ja olen opettanut lapsille, että ihmiset yleensä ja taiteilijat erikseen eivät yleensä koskaan anna anteeksi sitä, että heitä on auttanut tukalassa tilanteessa. Syy on selvä. Ei kukaan halua muistella vuosien jälkeen turhia riitoja, juoppoputkaa tai erikoisen likaista avioero- tai perinnöjakoprosessia.

Mutta näin hyvää en ole muualla nähnyt, siis tällaisia Tampereen runo- ja proosakiviä. Monet laatat ovat Mannerin säkeitä. On Kajavaa ja muuta. Silmään ei sattunut onneksi kivilaattaa, jossa olisi lukenut ”tervetuloa”. Kuten eräs kollega aikoinaan huomautti, ”tervetuloa” kiveen hakattuna on hulluutta. Varsinkin kallioon hakattuna. Kymijoen rantaan.