Öljyä taivaalla

 

Markku Kuisman uusi kirja ”Venäjä ja Suomen talous 1700 – 2015” (Siltala, 2015) on juuri niin uraa uurtava kuin eilisessä väliraportissa arvasin.

Sananvalintani ei ole aivan osuva. Kuisma on julkaissut historiat Outokummusta. Nesteestä, Kansallis-Osakepankista ja Stockmannista. Hän veti laajan metsäteollisuuden historian. Sikäli tämä uusi kirja ei ole akateemisinta historiantutkimusta, koska ensisijaislähteet on käyty läpi näitä aikaisempia tutkimuksia tehtäessä ja tässä on kysymyksessä oikeastaan yhteenveto eli synteesi. Siis uraa syventävä.

Kirjoittajasta riippumattomista syistä historia tuli kintuille. Kirja todella tulee vuoteen 2015, mutta Kreikan talouskriisin paljastama EU:n rakenteellinen heikkous – Soinin termein euron ”valuvika” – ja Syyrian ja Irakin pakolaiskatastrofi jäävät tietenkin näiden viikkojen tapahtumina käsittelyä vaille.

Luulen että Kuisma on kehittänyt tietoisesti uudenlaisen historia-kirjan. Lukija tuntee itsensä Kalle-Kustaa Korkin suurkuluttajaksi, koska loppuun päästyään hän miettii tuskaisena: what next – mitä seuraavaksi tapahtuu. Kalle-Kustaa Korkki siis oli Kansainvälisen öljy-yhtiön agentti, laatuisa mies vaikka olikin diplomi-insinööri, kotoisin Kangasniemeltä ja syntynyt 1919. Rantasalmelaisen Pekka Lipposen silmissä nämä eivät olleet suosituksia.

Todellisuudessa Kuisma tulee paljastaneeksi luuloni mukaan itse sitä tietämättä, miksi 1945 uransa radiossa aloittaneista viihdesankareista toinen oli nimenomaan amerikkalaisen nimenomaan öljy-yhtiön mies. Suomalainen huono itsetunto ja sitä vahvempi loistava tulevaisuudentunto eli toiveikkuus tarvitsivat tätä sankaria. ”Outsider” oli siis ennustaja ja velho. Neste Oy perustettiin vasta 1948, ja Kuisma osoittaa yksityiskohtaisesti, miten uskomattoman syvällisesti ja kauan Neuvostoliitto hallitsi Suomea öljyllä, ajoittain maailmanmarkkinahintaa kalliimmalla.

Kuisman mukaan Suomessa oli kahdenlaisia vuorineuvoksia. Metalli- ja konepuolella oltiin halukkaita kannattamaan Kekkosta ja ymmärtämään Neuvostoliiton kohtuuttomiakin vaatimuksia. Kun öljykauppa oli kahdenvälistä, Suomi maksoi ostamansa öljyn viennillä, joka oli mm. laivoja. Neuvostoliitto ei tarvinnut metsäteollisuuden tuotteita. Sahatavara, sellu ja paperi vietiin etenkin Englantiin, ja sen puolen vuorineuvokset ja heidän pankkinsa KOP olivatkin huomattavan länsimielisiä isänmaan miehiä. Neuvostoliitto osti laivoja ja niihin moottoreita vapauttaakseen omaa kapasiteettiaan sotalaivoihin ja sukellusveneisiin.

Se on yksi lähihistoriamme seitsemästä ihmeestä, että tämän puolen erinomaisesti ymmärtänyt Nato eli käytännössä USA salli tämän kitsastelematta edes dollarilainoissa.

Joka ajattelee, että Suomi oli kärpäsenlika kartalla ja esiintyi sotien jälkeen kuten sananparren mainitsema kusi sukassa, on väärässä. Kyllä tämä oli suurpolitiikan murrosalue. Meidän pitäisi vaihtaa vaakunaeläimeksi leijonan sijaan silakka, murtoveden silli, joka viihtyy vähäsuolaisessa Itämeressä.

Menin niin pitkälle, että kävin ajaessani äitiä katsomaan R-kiskalla, josta löytyi ostamattomien lauantain lehtien seasta sunnuntain Höblä. Arvelin että kommentoijan mainitsema Donnerin arvio Kuisman kirjasta on tärkeä, koska Jörn oli poliitikkona mukana tekemässä Kuisman kirjassa keskeisen sijan saaneita päätöksiä.

Aina Jörniä lukee (paitsi ”Mammuttia”). Mieleeni kuitenkin palasi, miten hän kerran tavatessamme sanoi silloin kuuluisasta Gunnar Mattsonista: ”Mahdoton tyyppi. Hän puhui koko ajan itsestään niin etten minä voinut puhua koko ajan itsestäni.” Muistikuvani on oikea ja repliikki on tosi.

Luettuani tekstin muistin sellaisenkin, mitä olen kai kirjoittanut Donnerista ja Haavikosta, jotka luen aikakauden nopeaälyisimpiin henkilöihin. Heiltä menee joskus vain sekunnin murto-osa ymmärtää asia kuin asia väärin.

Jörn ei ollut lukenut lausetta loppuun, vaan oikaisee Kuisman Suomen EU-päätöstä koskevasta maininnasta siteeraamalla väärin. Kuisma sanoo, että ratkaisu oli tunteenomainen – kuten myös Suomen suuret ratkaisut yleensä. Arvioija oli sivuuttanut kirjan pääasian, harkinnan, sattuman ja pakokauhun merkityksen taloudellisissa ratkaisuissa ja sodan ja rauhan kysymyksissä suhteessa Itään. Ja suhteessa Länteen. Itse arvio on kiittävä, mitä muutakaan.

Kuisman esityksen yksi ydinkohta on vuosi 1919. Venäjän ja Saksan romahdettua Venäjän politiikan ja teollisuuden peukalon alla kasvanut Suomi löysi metsäteollisuuden tuotteilleen maksavan asiakkaan – Englannista. Se oli ihme ja se, varmaan enemmän kuin kansalaistemme kansanvaltainen mielenlaatu, piti maan parlamentaarisena. Kaikki muut ensimmäisen maailmansodan luomista valtiosta ja tietenkin Saksa ja Venäjä suistuivat lyhytikäiseksi osoittautuneeseen totalitarismiin. (Neuvostoliiton runsaat 70 vuotta ei ole pitkä aika maanosassa, jossa muutkin maat kuin Tanska ja Ranska ovat toimineet yli tuhat vuotta ja Englantikin melkein – ja Ruotsi.)

Se on poliittinen mielipide, mutta olen itse samaa mieltä. Hengissä pitää – nytkin – vain vientiteollisuuden menestys, joka puolestaan edellyttää kilpailukykyä.

Raha ei saa lapsia. Se ei osaa poikia. Pankkiirien ja investoijien on vaikea hyväksyä tätä, koska kurssin nousu ja korko näyttävät kasvulta. Molempien taustalla on kuitenkin vähintään odotus kauppojen ja palvelujen vaihdannan voitollisuudesta. Työpalkat, tämän viikon puheenaihe, ovat rehellistä rahaa, joka tulee maksajan taskusta, tyypillisesti yritykseltä (tai valtiolta) ja sinne se tulee tuottavuuden kasvusta tai ulkomailta.

Energian myynti on kyllä hyvä bisnes. Se on Norjan erikoisala. Norjan vesivoimaa on kadehdittu kauan ja öljyä löytyy vielä lisääkin. Juuttuminen energian ”raaka-aineeseen”, Venäjän – Neuvostoliiton tapauksessa raakaöljyyn ja maakaasuun, houkuttelee kilpailijoita, jotka myyvät halvemmalla. Omasta päästäni lisään tähän informaation, jonka kehittäminen raaka-aineesta bulkkituotteeksi (musiikki) on nähtävästi Ruotsissa ratkaistu.

Mutta Kuisman kirja teidän on luettava. Ei mahda mitään.