Kauneusvoidetta

Tyrmistyneenä huomaan, ettei kukaan valmistaja ole lähettänyt minulle ilmaista kauneusvoidetta, jotta kokeilisin ja kehuisin sitä tässä blogissa. Pistellessäni roskiin mainospostia mietin, että kauppaketjun houkuttelevasta tarjouksesta huolimatta suippopaprikat jäävät kyllä edelleen kokeilematta. Samassa nipussa oli julkaisu, jossa neuvottiin blogistia veroasioissa.

Olisin kyllä tiennyt, että jos valmistaja tai kauppias lähettäisi minulle vaikkapa tämän kirjoituksen kiihottamana kokonaisen purnukan utarevoidetta, siinä olisi tiukka miettiminen, onko kysymyksessä vähäarvoinen, tavanomainen lahja.

Verottaja ei varmaan kysele lukijoilta, ilmoittavatko he verotuksessa ilmaisen, päivittäisen, vähäarvoisen luettavansa eli tämän blogin. Uteliaana yritän taaskin selvittää, ketä ovat nämä rahanarvoiset bloggarit. Tulen samaan tulokseen kuin ennenkin. Hauskoilla sanoilla, kuten ”bloggari” tai ”freelance” häivytetään mahdollisuus huomata, miten laajasti riski on siirretty puskuroimattomille ihmisille.

Nuo ihmiset ovat yrittäjiä. Heidän olisi määrä elää toimintansa tuloksilla. Se ei taida monelta onnistua.

Tälläkin viikolla naisten ja miesten mielikuvissa ovat päällimmäisinä palkkaetujen uhkaavat leikkaukset eli siis toimeentulo.

On se outoa, ettei riski eli tappion vaara kiinnosta likikään yhtä paljon. Päätin miettiä tätä asiaa lähemmin yhden kerran vuonna 1965. Tiedekunnan seminaarikirjastossa oli parikin kirjaa, joiden nimistä käsitin, että riski on sekä saksaksi että tanskaksi ”risiko”. Mietin asiaa lähemmin ja päädyin yrityksen ja toisaalta vakuuttamisen teoriaan. Riskinjako on voitonjakoa tärkeämpi asia. Siviilioikeudessa, esimerkiksi suoritushäiriöissä, sillä on sija.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on vaadittu viimeiset viisikymmentä vuotta lähinnä utarevoidetta. Lehmästä en tiedä, mutta lypsäjällekin se tekee varmaan hyvää. Jossain vaiheessa työntekijäjärjestöt käsittivät toimivansa lypsykoneen varassa, eivätkä vain ne, vaan myös tosiammattilaiset, maataloustuottajat.

Antti Rinne melkein myönsi television pitkässä haastattelussa, että kun asiat menevät, hiukan ehkä auttamalla, nykyistäkin pahemmin sekasortoon, tarvitaan sankari selvittämään tilanne. Tuo sankari napsauttaa sormiaan, ja rauha palaa maahan, aurinko tulee esiin ja linnut laulavat.

Asiayhteydestä kävi ilmi, että sankarin viittaa kantaisi sitten hän, Antti Rinne. Ja ay-liikkeen ahdinko ja poliittisen vasemmiston sitäkin suurempi ahdinko olisi voitettu.

Miten tämä rahoitettaisiin, se ei käynyt eikä ole tähän mennessä käynyt ilmi. Miten riski jaetaan, nimittäin jos jaettavan määrä sen kuin vähenee, siitä ei hiiskahdettukaan.

Näin omituisten ajatusten kirjoittaminen ihan blogiin on osittain Tuomiojan syytä. Kun viisas mies puhuu televisiossa puuta heinää, kuten hän tänään, sitä helposti rupeaa miettimään syytä moiseen.

Olen kyllä hiukan samaa mieltä kuin jotkut viime aikojen blogini kommentoijat. Kysymys ei ole enää marginaalista. Tyytymättömät teillä on keskuudessanne aina, ja jokin osa kansaa, luuloni mukaan vähän toistakymmentä prosenttia, on sekä vihaisia että tyytymättömiä.

Mutta jos yhteiskuntarauha horjuu pahasti, silloin on piru irti.

Haluaisin palauttaa mieleen kaksi historiallista tapahtumasarjaa. Bolshevikkien lokakuun vallankumouksella, joka tapahtui marraskuussa 1917, ei ollut mitään onnistumisen edellytyksiä, kun valkoinen Venäjä tukeutui maailmansodan voittajiin ja otti käydäkseen sotaa Venäjällä. Myös meillä Helsingissä muutkin kuin Mannerheim istuivat Seurahuoneen turkkilaisessa kabinetissa keskustelemassa Pietarin valloittamisesta, eräs valkolinen kenraali kun oli joukkoineen alle 20 kilometrin päässä kaupungista.

Valkolisen vallan edustajat, jotka hyökkäsivät neljältä ilmansuunnalta, eivät kyenneet sopimaan sen vertaa, että olisivat niveltäneet sotatoimensa. Ja punaiset voittivat.

Saksalaisilta on syystä kyselty, miksi he menivät äänestämään Hitlerin valtaan lähes vapaissa vaaleissa. Vastauksia on noin kymmenen. Osa niistä on hyviä. Saksan vahvin puolue oli sosiaalidemokraatit, jotka tiesivät tarkoin, mitä Hitler tekee heille ja heidän puolueelleen, jos saa tilaisuuden.

Sosiaalidemokraatit ja kommunistit, jälkimmäiset Stalinin tuella, tappelivat keskenään verissä päin. Kommunistien kielenkäytössä ”ruskeat fasistit” eli demarit olivat huomattavasti suurempi vaara kuin kapitalistit ja natsit eli kansallissosialistit.

Samaan sarjan voisi lisätä vielä George Orwellin kunniaksi Espanjan sisällissodan. Madrid oli eräässä vaiheessa kahden samankeskeisen saarrostusrenkaan sisällä. Francon falangisteja vastaan taistelleet yleisvasemmistolaiset ja anarkistit joutuivat käymään eri sotaa Moskova-mielisiä asemiehiä vastaan. Se oli klassinen tilanne. Niitä on nähty historiassa usein.

Moni kyselee nytkin ihmeissään, kuka Syyriassa käy sotaa ja ketä vastaan. Siihen kysymykseen vastaaminen ei ole yksinkertaista, kun ilmeisesti sekä Venäjä että Ranska ovat sekaantumassa tilanteeseen yhä syvemmin.

Uutisvälineet ovat kiitettävästi kertoneet, että perjantaina toiminnan pysähtyessä ei kysymyksessä ole lakko, vaan poliittinen mielenilmaus, joka on osa keskeisimpiä ja korvaamattomimpia vapausoikeuksia.

Juristina voin vain avata sylini ja huudahtaa: rakkaat lapset, antakaa kun syleilen teitä. Te alatte oppia! Junat ja laivat pysähtyvät, poliisit jättävät kapulansa kotiin, työtä ei siis tehdä – ja kysymyksessä ei ole lakko. Tuo sama Orwell muistaakseni sepitti paljonkin sopivia iskulauseita, kuten ”sota on rauhaa”.