Mitä kuu kertoo

 

Eilen kävelin linja-autolta kotiin ja pimeällä välillä olin hyvilläni, ettei ollut kuuta. Jalkani muistavat tuo tien. Suomalaisen tarinaperinteen mukaan sulhanen kysyy kyydittävältään, eikö piikanen pelkää, kun kuu paistaa niin heliästi ja kuollut ajaa keviästi. Sulhanen on kuollut ja ajaa suoraan hautaan. Japanissa himmeä kuu, joka näyttäytyy sateen mentyä, ennustaa kummitusten kulkemista.

En ole varma, mikä on japanilaisen elokuvan arvostus tätä nykyä. Nuorena olin kova ihastumaan. Vihjeet poimin minäkin ranskalaisilta. Kun nämä olivat kehuneet aikansa italialaisia (Rossellini, Fellini, Visconti, Antonioni) hea löysivät neroja myös Japanista (Ozu, Michoguchi, Kurosawa), kunnes joku heistä keksi, että hyvänen aika, nerojahan olemme me itse! Ostettiin kamera ja ruvettiin tekemään filmejä, ja kävi niin onnellisesti, että valtiovalta käsitti amerikkalaisuuden uhkaavan, ja antoi todella paljon rahaa.

Olen miettinyt ja täten ilmoitan, että romaanissa ja runoudessa sinänsä tavanomaisten huippuseutujen huippukausien lisäksi todellisia suuruuksia voi tulla yksin ja yllättävistä paikoista. Tosin kirjailijoilla on tapana valehdella olevansa luonnonneroja ja vaieta vaikutteistaan.

Runoilijoista portugalilainen Pessoa on sellainen, mutta hän oli hullu mies. Hän käytti ainakin kahdeksaakymmentä eri nimeä, julkaisi yhden kirjan ja jätti jälkeensä 30 000 liuskaa käsikirjoituksia. Ennen sotia kirjoitti ja kuoli – tapettiin – Lorca, minun silmissäni ja korvissani yksi kaikkien aikojen maailmankirjallisuuden kymmenestä tai kahdestakymmenestä kärkinimestä eli samaa uskomatonta luokkaa kuin Catullus, kuin Wallace Stevens, kuin Tu Fu, ja Villon, ja John Donne. Listallani ei ole monta romaania, mutta ne ovat sitä paksumpia, Karamazov ja Kivi.

Kysymyksessä oli pakoon juokseminen eli eskapismi. SAK vastustaa pakkolakeja. En osaa enää tätä kieltä, suomea. Tai sitten aikakauden merkittävimmät lyyrikot ovat siirtyneet työmarkkinajärjestöihin ja eduskuntaan, enkä minä ole huomannut mitään. Eikö ole aika siirtyä värityskirjoihin, joita myydään liikehuoneistoissa, joita sanottiin ennen kirjakaupoiksi?

Laki ja pakko tarkoittavat samaa asiaa. ”Pakkolaki” on ”pakkopakko” tai ”lakilaki”. On tahdonvaltaisia ja pakottavia sääntöjä. Edellinen sääntö on voimassa ”ellei toisin sovita”. Jälkimmäiseen liitettiin joskus maininta ”muu sopimus on mitätön”.

Kun kirjoitan näitä kirjoituksia, vaikken suomea osaakaan, huomaan luulevani, että lukijat ymmärtävät lakeja koskevan ja runollisen tekstin limittymisen. On meitä ollut muitakin ja myös kuuluisia. Kafka ei olisi luultavasti kyennyt kirjoittamaan niin kuin kirjoitti, ellei hän olisi ollut koulutettu juristi. Sekä Kafka että Wallace Stevens olivat juristeina töissä vakuutusyhtiössä. Se selittää paljon. Lainopillisen tutkinnon suorittaneita kirjoittajia on turha laskea, koska moni on suorittanut tentit vanhempiensa mieliksi, paremman tekemisen puutteesta tai muusta hyväksyttävästä syystä. On nytkin muutama, joilla lainoppi on vain elinkeino tai ei sitäkään. Ketä kiinnostaisi, miten monella kirjailijalla on rakennusmestarin tutkinto?

Olen tiennyt hyvin kauan, että lakiteksti ja muu virkakieli on runoutta.

Tuomas Anhava oli lukenut jostain, että runous on kieltä, joka on ladattu merkityksellä. Luulen että tuo kuvaus on pahasti vanhentunut. Minuun se teki suuren vaikutuksen. Paljon mukavampia ovat laulun sanat tai virren värssyt. Kukaan ei ole koskaan ajatellut niitä, ei kirjoittajakaan. Ne ovat kuin kodikasta puhetta, jotain minkä voisi korvata raaputtelemalla toista ihmistä.

Mutta runous on osa ekologiaa. Siksi puut ovat niin runollisia.

Ensimmäisen kerran näin Mizoguchin runollisen elokuvan ”Ugetsu monogatari” vuonna 1965. Olin suorittanut siviilioikeuden tentit ja alkanut tosissani innostua aiheesta. Ugetsulla oli hiukan nimeä, koska se oli käväissyt Suomessa, ehkä vain yhdessä teatterissa Helsingissä 1962. ”Ugetsu - Kalpean kuun tarinoita sateen jälkeen.”

Kävi niin että tuona kesänä olin ostanut Pariisista juuri ilmestyneet Georges Sadoulin kaksi elokuvan hakuteosta ja tietysti lukenut ne läpi. En ollut yhtä innostunut Sadoulin elokuvan historiasta, mutta André Bzinin neljä pehmeäkantista nidettä aiheesta ”mitä elokuva on” ovat samalta vuodelta.

Nyt katsottuna Ugetsu on eksoottinen, kun siitä ei ymmärrä mitään. Talonpojan ja rosvopäällikön jotenkin erottaa asusta, ja hieno neiti, se joka osoittautuu aaveeksi, kantaa yllään silkkiä ja pitsiä. Elokuvan musiikista en vieläkään osaa sanoa, sellotko siinä myötäilivät kotoa, biwaa ja sitä rumpua pentatonisesti. Japanilaiset, myös elokuvasäveltäjät, olivat innostuneita länsimaisesta taidemusiikista jo ennen sotaa.

Eilisen jälkeen tiedän, miksi japanilaiset kameratehtaat, siis Canon ja Nikon, kaatoivat jopa Saksan hienomekaanisen ja optisen teollisuuden. Mustavalkokaudella kuvat kerta kaikkiaan olivat heille tärkeitä. Katsokaa Ugetsun järvi-jakso! Melkein koko Mizoguchin tuotanto on toisin kuin Kurosawan himmentämisen historiaa, ja tarkoitan siis kameran himmennintä.

Filmi on täynnä hidasta panorointia, melkein aina oikealta vasemmalle. Tällaisen vanhan tekstin vaarat ovat suuret, vasemmalla moraliteetti ja oikealla sentimentaalisuus. Juuri kukaan ei osu niiden välistä, paitsi Mizogucho. Elokuvan loppu uhkaa mennä poskelle, mutta se torjutaan nostolla – pitkä ja hidas kameran nosto yläkulmaan, ja linssinä tietysti laajakulma! Pieni poika äitinsä haudalla ja joka puolella niukka. metsäinen maa.

Nuorille lukijoille: nyt kun anime ja etenkin manga ovat niin suuressa suosiossa, ”Ugetsu” on koko tuon piirretyn eli siis kuvitellun maailman äiti. Kun monogatari-kertomusten (Genji, Heike jne.) on vähän kova urakka, katsokaa tämä. Vanhoille lukijoille: tuo elokuva parantaa vaivanne. Minullakaan ei ole tänään jalka kipeä.

Löytyy YouTubesta https://www.youtube.com/watch?v=zOJGh267dEg Tulkintani mukaan tekijänoikeus on muuten rauennut (Japanin lain erikoisuus).