Kartta

Sama se, mitä kukin pitää palvontansa kohteena. Kuulin eräästä, jonka oli vaikea toimia ilman nidettä Stalinin kootuista teoksista, ja näin oli vielä näinä vuosina. Rakennuspiirustuksia pelätään yleisesti ja sähkölaitteiden asennuskaaviot herättävät kammoa. Niissä on niin paljon merkkejä, joita ei ymmärrä, vaikka ne selitettäisiin.

Kuvassa on malli kulttiesineestäni. Tuota karttaa en ole nähnyt isäni papereissa.

Olin tiennyt että osa Suomen kartoista on sotilaallisista syistä jossain määrin salaisia. Kun sain käsiini luovutetun Karjalan isomittakaavaisia karttoja, joiden tiesin olevan laittomia, olin kovin iloinen. Rauhansopimuksen mukaan Suomi luovutti Neuvostoliitolle kaikki Karjalan kartat, ja niitä oli junanvaunuittain. Myös kirjastot ja arkistot oli määrä tyhjentää.

Kun nuo erinomaisen hyvät kartat tulivat myyntiin 1990-luvulla, kukaan ei ostanut. Ketään ei kiinnostanut. Ne ovat olleet kauan verkossa. Ei kiinnostusta.

Monet muutkin kirjoittajat kuin ahkera Yrjö Teeriaho toistelevat, että Suomen 1970-luvun topografi- ja peruskartat 1 : 20 000 ovat maailman parhaita. Uskon tämän. Miksi en uskoisi. Tosin tunnen kyllä sveitsiläiset maastokartat ja olen arvellut että siellä päin muutkin kuin Imhof ovat kehittäneet karttojen ilmaisua.

Isäni sai muutamia kappaleita kuvan esittämiä, silloin keskeneräisiä karttoja. Näitä kuvan karttoja väritin yhden kesäkauden. Tunsin löytäneeni oikean alani, mutta valitettavasti lipsuin myöhemmin toisiin tehtäviin. Myös kartat alkoivat ilmestyä valmiiksi väritettyinä.

Välillä kuulee väitettävän, ettei nykyisin mitään karttoja tarvita, kun on GPS ja navigaattorit. Väite on väärä. Satelliittipaikannuksen laitteet näyttävät karttoja. Kartta on kieli, joka täytyisi tuntea. Välineet ja keinot ovat muuttuneet mutta kielivaikeudet ovat entiset. Ongelmista osa on pitkäaikaisia tuttuja.

”Kolmas liittymä” on edelleen vaikea. Käänny kolmannesta liittymästä oikealle. Kun tuo tarkoittaa liikenneympyrää, ohje ei ole heti selvä. Se täytyy opetella. Kesämökille opastettaessa tuollainen ohje on turmiollinen. Viimeisen kilometrin matkalla voi olla jokin traktoriura tai mönkijän polku, joka sekoittaa laskut.

Lisäksi se on edelleen totta, että ihmisten kyky käsittää kartta vaihtelee kovin paljon. Löytämättömyydelle on nimikin. Oliver Sascks-vainaja sanoi eksyvänsä aine, etenkin rakennuksissa. Muistin heti Berkeleyn Law Schoolin eli oikeustieteellisen tiedekunnan rakennuksen. Siellä oli mm. neljäs-ja-puoles kerros, johon päästäkseen oli ajettava hissillä viidenteen ja laskeuduttava ulkoportaita puoli kerrosta alaspäin…

Tämä Teeriaho on Saariselän ja Itäkairan kulkija ylitse muiden. Omin neuvoin julkaisemissaan kirjoissa (esim. ”Kartan kanssa tunturissa” ja ”Pitkin poikin Saariselkää ja muita Lapin takamaita”) hän kuvailee, miten ennen käytiin rinkan kanssa jalan katsomassa vaikka millaisen matkan takana, onko jokin kämppä kartalla sata metriä sivussa. Hänellä tuntuu olleen erikoinen halu mahtaviin suorituksiin ja sitten niistä kertomiseen. Tarinat eivät jätä sijaa vastaväitteille. Koko Kevon kanjoni yhtä kyytiä päivässä… Hurjaa touhua.

On silti miellyttävää, että näissä kirjoissa usein mainittu ”Itäkairan prinsessa”, todella paljon yksin vaeltava nainen, puolestaan sanoo pyrkivänsä jatkuvilla vaelluksillaan Kemihaaran – Saariselän erämaassa kulkemaan mahdollisimman hitaasti, koska siten näkee ja kokee enemmän.

Suorituksia mittaavat eivät koskaan joudu samalle viivalle esimerkiksi menneisyyden kultamiesten, perukoiden asukkaiden tai koltta-kantajien kanssa. Heistä tulee mieleen Haanpään sopivasti liioitteleva juttu ”Korkea-Kalle kävelee”. Siinä kertoja ei tahdo millään pysyä pelkkä haulikko selässä neljänkymmenen kilon jauhosäkkiä kotiin metsien ja soitten taakse kantavan mökinmiehen perässä, tämä kun oli ennennäkemätön kävelijä ja samalla ennenkuulumaton pehmeiden suopaikkojen ylittäjä.

Toisaalta nykyisin on erämaajuoksijoita; kuulin väitettävän että joku olisi pistellyt enimmäkseen suorassa kompassisuunnassa Kiilopäältä Vongoivalle ja takaisin yhtä kyytiä. Se olisi kumminkin sata kilometriä, ja välillä on joka tapauksessa sekä pehmeää suota että louhikkoa.

Karttahulluna olen Teeriahon kirjoista hyvilläni. Ahkerat vaeltajat saavat niistä selvää faktatietoa. Juttujen sävy on tarinointi.

Retkeilijöillä on selvä taipumus arvioida ja arvostella toisiaan. Koska en ole itse retkeilijä, totean vain hämmästellen, että isäni siis aloitti Saariselän koluamisen 1946 ja että olin itse Luirojärvellä ja Muorravaarakalla 1955 eli ennen kuin tämä 20-luvulla syntynyt Teeriaho. Hän kertoo kadonneista kämpistä, joissa olen itse käynyt… Ja Lapin erakko Meänteisin olen siis itsekin tavannut siellä erämaassa.

Asian laita saattaa olla se, että hartaimpia Lapin ja luonnon ystäviä ei juuri kukaan tunne. Jussi (Juuso) T. oli sillä vuoden 55 vaelluksella ja on tietääkseni kulkenut sen jälkeen maastossa verrattomasti enemmän kuin esimerkiksi isäni kaikkiaankaan.

Mutta tämä kartoittaja avasi silmät ja sai minut muuttamaan mieleni. Tunturien lisäksi ovat ne suuret suoalueet, enin osa pohjoista. Nyt ole poiminut vanhat peruskartat verkosta, josta ne löytää vähällä työllä ja pystyy lataamaan (vanhatpainetutkartat.maanmittauslaitos.fi). Aapaa, jänkää, kermiä, keidasta, ja käytännössä kaiken ovat kartoittajat kulkeneet jalan, koska ilmakuvasta ei näe kaikkea. Joskus 1916 Enontekiölle ilmestyi yksinäisiä kulkijoita, saksalaisia sotavankeja jotka olivat kävelleet kartatta ja kompassitta ihmisiä ja asumuksia väistellen Muurmannilta ratatöistä karkuun ja pyrkivät Ruotsiin, yksin.