FX

 

Sama selitys kuin ennenkin. En pidä kuvani laittamista blogiin edes viisaana ja tiedän, ettei ole paljon näyttämistä. Mutta toisen ihmisen kuva voi aiheuttaa ongelmia, vaikka julkaisemiseen olisi saatu lupa.

Jutun kuva on tietenkin rajusti pienennetty. RAWin jälkeenkin jpeg-tiedoston koko on noin 15 megaa. Blogissa kaikki mikä ylittää yhden megan aiheuttaa ongelmia sekä minulle että lukijalle. Kiitos tiedän, että alkuperäisen tiedoston voisi linkittää verkkopaikkaan, mutta miksi ponnistelisin, kun huonompikin välttää?

Vuokrasin Nikonin ja kaksi linssiä Isolta Roobertinkadulta, kun arvelin, että sukujuhlissa on sisällä vaikea valo. Lukemani ja näkemäni perusteella tiesin, että näillä vehkeillä (D810 – objektiivit f2.8) ja säätämällä herkkyyden yläraja valmiiksi lukemaan 12 500 pitäisi pärjätä.

Olen siis kuvannut aika monta vuotta vehkeillä, joiden tyyppi on mikro 4 / 3. Nekin ovat hiukan tarpeettoman kalliita, kun puhelimella tai iPadillä saa niin hyviä kuvia. En suosittele kameran ostamista. On kuitenkin ihmisiä, joille valokuvista tulee harraste. Ennen matrikkeleihinkin ilmoitettiin harraste. Valokuvaus oli yleinen.

Mielestäni tuo sana ”harraste” tarkoittaa, että asianomainen henkilö ei ole ammattilainen, ja se saisi tarkoittaa, ettei sitten liioin teeskentele ammattilaista. Hiukan ikävä teeskentelyn tapa on ammattitason kaluston käyttäminen, kuten tein nyt. En kuitenkaan vuokrannut D4-runkoa. Tämäkin on niin painava ja vaikea käyttää, että tekemistä oli enemmän kuin tarpeeksi.

Vuokraaminen on hyvä ajatus. Tämä kalusto on minulle liian kallis. Ei olisi varaa ostaa, vaikka sattuisi saamaan niinkin pahan mielenhäiriön. Kuitin ilmoittama korvaushinta on yli kuusi tuhatta. Hyviä kuvia ei myöskään kannata ottaa. Ei niitä tarvitse.

Ehkä mielen taustalla ovat erilaiset kesäkuvakilpailut, joissa kehutaan ja palkitaan erikoisen huonoja kuvia ja luodaan harhaluuloa, että onnekas laukaisu olisi kiitoksen arvoinen suoritus.

Myös Leica-aikanani käytin kahta kameraa. Yllättävän usein oli hauska näpätä kuva pikkupojasta, joka on kesällä kuistilla asettunut täysissä sadevarusteissa seisomaan rännin alle niin että vesi virtaa niskasta sisään ja tulee saappaasta ulos. Siinä ei harrastelija ehdi sommitella. Kallille filmille (Kodachrome) kalliilla kameralla kuvatessa sitä ajatteli jo aamulla herätessään, että tänään minä otan valokuvan. Tuloksena oli melkein aina pettymys, mutta vain melkein.

Tähän saa kukin suhtautua miten haluaa. Selasi autioituneessa kirjakaupassa Ahon – Soldanin nimellä varustetun kirjan 50-luvun Helsingistä värikuvina. Olin hiukan yllättynyt. Korkeintaan keskinkertaisia kuvia. En tiedä, mitä oli tapahtunut. Antologiaa varten haalimissani suurteoksissa on paljon vaikeita kuvia esimerkiksi suotyypeistä, kaikki teknisesti erinomaisia ja kuvina latteita. Enempää ei voi vaatia. Vanhemmissa mustavalkokuvissa on joukossa helmiä, kuvia joiden katsominen saa vetämään henkeä. Toisin kuin luullaan, myös klassikot kuten Signe Brander, I.K. Inha, Pälsi ja Paulaharju tyytyivät yleensä käypään tasoon – mutta heillä on monta unohtumattoman hienoa kuvaa.

Se on vähän kuten musiikissa. Jos tavoittelet todella hyvää esitystä, on viisaampaa, ettet edes rupea kuuntelemaan. Jos opettelisin tosissani valokuvaamista, viettäisin ensin muutaman vuoden ajan päiväni seisomalla tehtaassa kutomakoneen päässä silmä parin sentin päässä kohdasta, jossa sukkula pysähtyy ja kääntyy takaisin. Sitten harjoittaisin pari vuotta toista silmää. Kameralla on vain yksi silmä. Silti syvyystarkkuuden osaaminen – lähenevän ja pakenevan syöstävän seuraaminen katseella, on melkein ylivoimaisen vaikeaa.

Kameran ostajien puheet ja myyjien kirjoitukset ja etenkin ns. vertailutestit ovat pötyä. Fysiikka ratkaisee. Iso kenno (36 x 24 cm eli FX) on parempi kuin pienempi. Kallis objektiivi antaa mahdollisuuksia värintoistolla pelaamiseen. Värit ovat valoa eli aaltoja, jotka poikkeavat toisistaan aallonpituudeltaan. Niiden kulkeminen lasin läpi on aina häviöllistä. Silmä aivojen sensorina on ylivoimainen ja näyttää kulloisetkin puutteet. Nyt sain onnen kaupalla syntymän objektiivilla (Nikkor 24 – 70 mm). On tästä kyllä vielä matkaa Leican Summiluxin herkulliseen pastellisävytykseen, mutta se on menneisyyttä.

Sivumennen sanoen 105-millinen Nikkor micro 1 : 1 eli makro-objektiivi on huima ja erittäin vaikea käyttää.

Edelle kirjoitettu on tarpeetonta. Jos onnistuisi kerran elämässäni ottamaan hyvän valokuvan, mitä sitten? On varmaan pianisteja, jotka ovat kerran elämässään saaneet flyygelistä esiin g-mollisoinnun kaikessa mustanpuhuvassa lohduttomuudessaan – eikä kukaan ole ollut kuulemassa. Se siitä.

Illalla katselimme pojanpoikien valokuvia partiolaisten merkkisuorituksesta, joka oli 80 kilometrin vaellus, Seitsemisessä ja siitä Pirkan polkua Ruovedelle. Kuvat olivat hyviä eli siis tavanomaisia ja niitä oli 1036 kappaletta.

Saattaa olla mahdotonta ottaa liikkuvaa kuvaa korvessa kantamusten kanssa peräkkäisinä päivinä, vaikka kalusto on nykyisin kevyttä. Aito vaellus on niin raskas, ettei siinä kerta kaikkiaan oteta asemia eikä ilmeitä, kun mielessä on vain, mistä saisi vettä ja paljonko siinä vedessä on hyttysen toukkia ja selvää likaa. Ylpeyden aihe, oma iso rinkka, osoittautuu pahimmaksi viholliseksi, jonka laskeminen kiven kannateltavaksi on riemu.

Valokuvasarja kaikkine rosoisuuksineen kertoo tarinan ja välittää tunteen. Kun katsoo kaikki yli tuhat kuvaa, näkee myös, milloin ei ole jaksettu kuvata lainkaan ja milloin vain tähtäämättä rinnalta.

Taiteellinen vaikutus on niin vahva, että kuvia katselevana isoisoisänä melkein pyörtyy, kun Ruovesi – Virrat –kantatie tulee aivan oikein näkyviin ja lähes viimeisessä kuvassa 15-vuotias lepää selällään sivutien risteyksessä ketarat pystyssä. (Sain hypermnesia-kohtauksen ja muistin, miten kävelin saman ikäisenä rautatietä pitkin kohti kotia 24 tunnin vaellukselta, jolloin oli oltu koko ajan jalkojen päällä.)