Pienet palat

 

Toistelen: kyllä huono kirjallisuus on paljon parempaa kuin hyvä.

Joka on samaa mieltä, on hänkin päästään vialla. Tai oikeastaan ei, sillä mielessä on tämä laaja tai hyvin laaja digitointihanke ja lisäksi antologiani aiheuttama kirjamäärä, jota eilen hiukan kevenneltiin.

Luen todella kummallista lähdeteosta. Kauan sitten unohdettu Le Figaron toimittaja haastattelee kuuluisia kirjailijoita, jotka eivät kaikki ole vieläkään unohdettuja.

Yllättäen Maupassant, Mallarmé, Verlaine ja tietenkin toimittaja esittävät sanasta sanaan ne huomiot, joita olen itsekin tässä toistellut kauhistellessani lukemisen taantumista, kirjapainon varassa toimivien yritysten vakavia vaikeuksia ja siihen liittyen, miten oudosti ihmiset unohtavat ilmaiset huvit, sellaiset kuin esimerkiksi kirjastot.

Valokuvaus eli siis myös elokuva, televisio ja Internet kaikkine kammottavina instagrammeineen, saavat myös osuvan käsittelyn haastattelujen kirjassa, joka on ilmestynyt vuonna 1891. Toimittaja tuntuu olevan rahantunteva eli ammatissaan taitava. Niinpä pikku tekstit eli pikavaikutelmat tai valmistellut keskustelut kahviloissa kohta kirjallisuuden historiaan siirtyvien suuruuksien kanssa sisältävät sellaista, mitä kuvissa ei ole.

Kirjoittajan selostus on aivan samaa kuin tämän päivän aikakauslehdissä, kun hän kertoo, miten mauttomia ja huonosti harkittuja taide-esineitä Maupassantilla oli salissaan ja miten tämä itse kieltäytyi keskustelemasta kirjallisuudesta, kun ei hän muka edes tunne ketään kirjailijoita. Dumas nuorempi kun on hänkin ”eri alalla” ja kun niin monet antavat myydä hengentuotteitaan marketeissa Dumas vanhemman esimerkkiä noudattaen…

Lukemisen taito ja kirjoittamisen kyky ovat nopeasti katoamassa, vuonna 1891…

Ainakaan minä en huomaisi kuvasta, että vaikka Boul Mich’in kiinteistössä nro 13 toimii edelleenkin 130 vuoden kuluttua kahvila, toimittajalla on pyöreällä marmoripöydällä nenänsä alla vermuttia mutta kaljulla ja yllättäen raikuvan siististi pukeutuneella, asunsa kullanvärisellä silkkisolmiolla kruunanneella runoilija Verlainella on absinttia, josta hän keskustelun kuluessa kiireesti päihtyy ja siten päästelee suustaan yhä oudompia lausuntoja.

Kuten tiedetään, absintin juomisesta tulee hulluksi sekin, joka ei jo ole.

Tämäkään tieto ei ole tosi ainakaan tässä yksinkertaistetussa muodossaan. Silti juomaan aniksen, korianterin, iisopin ja ties minkä ohella lisätty koiruoho vaikuttaa vahingollisesti. Aikakauden keskustelua värittää silti väärinkäsitys. Tuhoisa, yhteiskunnallisesti ongelmallinen ainesosa oli alkoholi. Ahkera käyttö aiheutti muun muassa juoppohulluutta. Juoman kieltämiseen liittynyt suositus pysytellä turvallisissa aineissa kuten viinissä ja oluessa, ei siis ollut ratkaisu.

Musiikin suuruuksia esitteli muutamia vuosikymmeniä sitten todella etevästi Harold C. Schonberg, The New York Timesin musiikkitoimittaja. Vaikka muun ohella pianonsoiton taide on jatkuvasti esillä, pianonsoiton bisnes ei onneksi unohdu. Oopperan puolelta kerrotaan Nellie Melban aivan uskomattomat diivailut ja toisen supertähden, Caruson hiukan maalainen huumorintaju.

Schonberg on siis verraton kirjoittaja ja tuntija, mutta nyt puheena olevien kaltaisista kirjoista herää epäily, olisivatko ihan melkein kaikki uutuudet, mobiili internet mukaan luettuna, itse asiassa ilmiöitä, jotka ovat tähän asti toistuneet noin kymmenen vuoden välein jokseenkin muuttumattomina.

Kulttuurin ja suoran viihteen puolella ajatus on kukaties helppo hyväksyä. Talouden ja politiikan puolella se saattaa herättää pelottavia mielleyhtymiä. Olen juuri aloittanut kirjaa, johon palaan tässä kohta. Siinä asiantuntemuksellaan kuuluisaksi tullut kirjoittaja aloittaa huomauttamalla, miten yksityiskohtaisen tarkasti nykyinen EU muistuttaa näöltään ja toiminnoiltaan keisarillista Venäjää.

Tämä viittaisi syyhyn, miksi alunperinkin huonoiksi tarkoitetut kirjoitukset voivat olla niin kiinnostavia. Kun suuret oppineet rakentavat käsitelinnoja, jotka haihtuvat sitten tuleen kuin Sinbad merenkulkijan näkemät palatsit, tomittajat kuvaavat kouriintuntuvia yksityiskohtia.

Ehkä en ole ainoa lajiani, kun minusta on useimmiten hauskempaa lukea Berliinin 1800-luvun lopun oluthalleista ja niiden asiakkaista tai Pariisin saman aikakauden tanssilavoista, joiden maailmaa muuten kuvasi niin unohtumattomasti elokuvassa Jacques Becker, nyt kanonisten nimien alle hiukan unohtunut (”Rakastajatar” – Casque d’or).

Näyte (Jules Huret, Berliini. 1918, suom. I.K. Inha):

”En tiedä sietämättömämpää ajanviettoa kuin syötyään ajaa berliiniläisellä vuokra-ajurilla. Laiskansitkain kaakkien hölskytyskö se niin ravistaa miestä vaiko kummin puute pyöristä? Vai onko syy vieterien vai kiveyksen? Ajuri on vielä laiskansitkeämpi kuin hevonen, vaikka pää onkin kuin vanhan professorin. Hänen mielestään sitä aina kuljetaan tyydyttävästi, ja rajusti tunnen – ainakin hetkisen – kuinka minusta tulee hänen vihollisensa, vieläpä koko kansan vihollinen.

Ei auta muuta kuin tyytyä automobiileihin. Berliinissä onkin sangen runsaasti vuokra-autoja, sekä sähköllä että bentsiinillä kulkevia.. Suurin osa näistä autoista pitää kerrassaan naurettavaa räminää, haisee pahasti, tutisee ylen määrin ja on kaikin puoli huonossa kunnossa. Yksityisiä autoja ei vielä paljonkaan näe. Mutta silloin tällöin tulee kuitenkin rautaromuamme vastaan joku noista upeista äänettömistä Mercedeksistä, joiden kulku on niin mahtavaa ja sujuvaa; silloin tietää tavanneensa jonkun Berliinin miljoonapohatoista. Yksityisisäkin taloissa hissi enimmäkseen on vain ovenvartijan käytettävänä.

Muuan ystäväni muutti hiljakkoin asuntoa, mutta ovenvartija ei suostunut antamaan hänelle hissiin avainta ennen kuin paikalle toimitettiin kunnallishallituksen virkamies, joka opetti ystäväni hissiä käyttämään. Opetusta kesti puoli tuntia ja vasta kun virkamies oli täysin vakuutettu siitä, että vuokralainen osasi konetta käyttää, annettiin hänelle avain.