Tehkää hyvin

Pyydän lukijoilta anteeksi, että olen edelleen samaa mieltä kuin viime- ja edellisviikolla ja siten samaa mieltä kuin presidentti ja pääministeri ja liittokansleri Merkel. Pyrin siihen, ettei sellainen toistuisi.

Se on surullista, että kirjoittaja käyttäytyy törkeästi ja laiminlyö vieraanvaraisuuden säännöt. Sääntö on se, että julkisuudessa on oltava mielin kielin. Jos joku ”tuomari”, esimerkiksi lukija, sanoo että ei, ja viittaa peukalolla alaspäin, esiintyjän kuuluu purskahtaa itkuun.

Jos minulla on vieras, joka yltyy villiksi ja alkaa oksennella pitkin seiniä, niin silloin otetaan niska perse kiinni ja heitetään ovi ulos.

Kirjoittajan on loukattava lukijaansa. Tutkijan on uhmattava ”totuutta”.

Totuuden etsijän tie on helppo. Ovesta ulos ja pyykkitupaan tai lähimmälle Teboilille. Keskiolutlainsäädäntö ei koska sosiaalista mediaa. Niinpä se on totuuden tyyssija. Totuus Kirkkonummen monikulttuurista kerrotaan Facebookissa. Valtamedia (HS, Yle) levittää asiasta vain valheita. Itse seuraan huolestuneena, milloin pellon reunaan ilmestyy väkeä, joka on joutunut jatkaman pakoaan Evitskogista.

Jos joutuisin Evitskogiin, pakoon minäkin lähtisin. Lapinkylässä taas on mainio kotileipomo ja Särkijärvellä asuu ystävä. Evitskogin kohdalla ei parane painaa kaasua, koska siellä pesivät poliisit tutkan kanssa.

Minulle on silmien alla muutama muistilappu. Tärkein se, jossa sanotaan, että tie helvettiin on päällystetty hyvillä esimerkeillä.

Muuan tietämäni henkilö, joka oli mielestäni maan kaikkein parhaita kirjoittajia, alkoi lopulta käyttäytyä kuin Erno Paasilinna eli jaella sarkasmeja ja sitten tulta ja tulikiveä vasemmalle ja oikealle, ylös ja alas. Aika tavallista on, että lukijakuntaa koetetaan herätellä ostohaluisiksi latelemalla sikin sokin vetäväksi arvioitua eli asianomaiselle epäedullista tietoa nimeltä mainituista henkilöistä.

Tätä kokeili muiden ohella Donner Mammutissaan. Sikäli kuin sain oikeaa tietoa, menestys ei ollut kehuttava. Sivuuttaen nimeltä mainiten itsestäni kerrotun katselin erinäisiä asioita, joissa olin mukana ja joista minulla on paperit tallella – erilaisia moottorimotelleja, velkakirjoja, avioehtosopimuksia jne.

Tuolla pohjalla en puhuisi kirjoittajan selostusten todenperäisyydestä yhtään mitään.

Ilmiö on suhteellisen uusi. Ennen oli sellainen tapa, että julkaistiin muistelmia. Niissä kirjoittaja kehui kovasti itseään ja haukkua rätkytti useimpia muita. Tuota Donneria harmittelen. Hän tekee hienoja elokuvia. Olen erittäin kiinnostunut vuota 1970 vanhemmasta vaiheesta hakiessani tietoja siitä, miten Suomesta tuli tällainen Suomi. Donner jolla olisi parhaat tiedot asiasta ihan 50-luvun alusta asti, kehuu hävittäneensä papereitaan. Se oli vikatikki.

Istuin iltapäivää henkilön kanssa, joka kirjoittaa kuolleen ihmisen elämäkertaa, ja kerroin hänelle muistamiani asioita. Vieressäni istui 90 vuotta täyttänyt tuttava, jolla oli toisen aikakauden muistikuvia samasta ihmisestä. Tarjottiin kahvia ja jäätelöä. Säätä ei todellakaan voinut moittia.

Kun kävi niin erikoisesti, että olin vaiti, kehittelin mielessäni vanhaa ajatustani plagioida Plutarkhosta, jonka vaikeasta nykykielillä tavoitettavat esseet ovat ihanteitani. Hän osasi ihmeellisellä tavalla yhdistää oikullisuuden oikuttomuuteen niin että lukija pysyy yllä.

Plagiaattini olisi ”Kuuluisien miesten elämäkertoja”. Se poikkeaa kaikista vastaavista antiikin teoksista rakenteeltaan. Kirjoittaja käsittelee kerralla aina kahta ihmistä, kreikkalaista ja roomalaista. Tuloksena on eräänlainen vertailu ja kokonaisuus on ihmeellinen mosaiikki poikkeuksellisten ihmisten vaiheista. On kolme tapaa suhtautua lahjakkuuteen, vihamielisyys, syrjäyttäminen ja erottaminen.

Nerokas Paavo Rintala toteutti tämän Mannerheim-romaaneissaan, jossa kerrotaan myös kirjoittajan mummon elämäkerta. Plutarkhoksen ison kirjan nimi olisi suomennettuna ”yhdensuuntaiset elämät”. Rintalan ideaa ei tainnut kukaan ymmärtää, ja nyt kolmiosainen teossarja on unohtunut. Sääli mutta ei yhtä lohduton kuin ”Leningradin kohtalonsinfonian” unohtaminen.

Esimerkiksi Ian Kershaw’n uusimmat kirjat vastaavat kysymykseen menneisyydestä, sodankäynnistä ja pakolaisista. Ihminen on halvempi kuin kannullinen voiteluöljyä tai koneruuvi. Ihmisiä voi aivan hyvin tapattaa tai näännyttää sata tuhatta, eikä se tunnu missään. Näin ajattelivat toisen maailmansodan tyrannit. Saksa jatkoi sotaa melkein vuoden jo hävittyään sen, ja samoin Japani. Ihmisten kuoleminen säästää elintarvikkeitakin ja turpeen alla on tilaa. Ravintoketju on demokraattinen paikka. Sinne on aina tervetullut.

Kriisivaltioissa ajatellaan, että tarpeettomat ihmiset työnnetään mereen ja sillä siisti. Ihmisiä on muutenkin liikaa. Jotkut kulttuurikriitikot ovat samaa mieltä, mutta pysyttelevät itse kuitenkin kuivalla maalla.

Juuri tähän ajattelutapaan kaatui Neuvostoliitto ja juuri tämän ajatuksen vastustaminen takasi sodan jälkeen Saksan jälleenrakentamisen Yhdysvaltain rahoittamana. Suomen historiassa siirtolaisten asuttaminen sotien jälkeen esitellään jättiläisongelmana, josta selvittiin. Ajatus on väärä. Kysymyksessä oli investointi, jonka avulla Suomi selvisi ensin sotakorvauksista ja sen jälkeen hyvinvointivaltion rakentamisesta.

Nyt on taas unohtunut, että sanoivat Marx ja Keynes mitä sanoivat, valtion ainoa voimavara on ihmiset. Rikkaudeksi ihmisiä ei voi sanoa, koska ihmisellä ei ole hintalappua.

Haluaisin poistaa moraalin moraalista. Aivan kuten molekyylibiologiassa ihminen eli väestöpaine on se katalyytti, jonka tarvitsemme kohentaaksemme kaikkien toimeentuloa.

Ihmisiä vain on niin kovin vähän.