Linder I

Kuvassa Hj. Linderin auto, Rolls Royce Silver Ghost

Suomen historiassa on  joukko tahallaan unohdettuja asioita ja ihmisiä. Kamariherra Hjalmar Linder on yksi heistä. Hän teki jotain täysin anteeksiantamatonta julkaisemalla vain pari viikkoa kansalaissodan taistelujen päättymisestä Hbl:ssä kirjoituksen ”Jo riittää verilöyly”.

Kirjoitus julkaistiin, koska kirjoittaja oli lehden merkittävä osakkeenomistaja. Kosto tuli heti. Linderin väitteet todisteltiin vallan perättömiksi. Esimerkiksi Suomenlinnassa olot olivat muka varsin hyvät. Linder oli käynyt siellä yrittämässä työmiehiään vapaaksi. Ampuminen ei myöskään ollut rankaisemista, vaan rauhoittamis- ja turvallisuustoimia. Olisi huutava vääryys jättää ampumatta ihmiset, joista ei kuitenkaan tulisi olemaan mitään hyötyä yhteiskunnalle.

Tutkimuskirjallisuudessa mainitaan virheellisesti, että kirjoitus olisi vaiettu ja ettei se olisi tullut monen tietoon.

Kampanja oli niin raju, että Linder myi suunnattoman omaisuutensa ja muutti Ruotsiin, jossa vaino jatkui. Hän siirtyi Pariisiin, sieltä Algeriaan ja teki itsemurhan 59-vuotiaana.

Vaikka Linder oli ”maanpetturi” – siis vaatiessaan kohtuutta punaisille – hänen omaisuutensa kelpasi maanmiehille. Kauppa kävi. Lohjan selluloosatehdas, Kytäjän ja Mustion kartanot ja suunnatton maaomaisuus myytiin heti.

Ei ole tiedossa, että korkeimmissa hovi- ja finanssipiireissä kasvanut ja viihtynyt Linder olisi harrastanut ihmeellisiä aatteita. Ihmisenä hän toki oli poikkeuksellinen. Suurtyönantajana häntä oli kauan kummasteltu työväkeä ymmärtävistä otteistaan.

Kirjoitus on hyvin merkittävä. Se mainitaan historioissa, mutta tekstiä ei löydä helpolla. Se julkaistaan tässä kopioituna teoksesta Esa Keskisen kirjasta ”Kullalla kirjailtu elämä”. Siihen se on suomennettu; minun pitäisi käydä hakemassa alkuteksti ja tarkastaa suomennos; sävyissä saattaa olla eroja. Jätän tuon tehtävän nuoremmille tutkijoille.

Jo riittää verilöyly (Hufvudstadsbladet 28.5.1918)

Hirmuteot jatkuvat maassamme. Ylipäällikön nimenomaisesta kiellosta huolimatta valkoiset ovat jatkaneet punaisten täysin mielivaltaiselta tuntuvaa murhaamista. Uhrit on usein valittu sattumanvaraisesti, ja heidät on teloitettu paikoissa, jotka eivät mitenkään liity sodanaikaisiin väkivaltaisuuksiin. Punaista hulluutta on maassamme totisesti seurannut valkoinen terrori.

Julmuudet ovat suoraa jatkoa Työmiehessä ilmestyneille palopuheartikkeleille ja ovat omiaan herättämään katkeraa ja sammumatonta vihaa myös sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka aikaisemmin ovat suhtautuneet vastapuoleen maltillisemmin.

Valtio on paennut vastuutaan ja unohtanut, että maassamme on tuhansia leskiä ja kymmeniä tuhansia isänsä menettäneitä, jotka tarvitsisivat välitöntä aineellista apua ja henkistä tukea. Leireillä kuolee vankeja kuin kärpäsiä. Esimerkiksi Pietarsaaressa on toukokuun ensimmäisen kolmen viikon aikana kuollut 47 vankia, joista 21 kulkutauteihin, loput nälkään. Myös Suomenlinnassa vankeja kohdellaan epäinhimillisesti.

Samaan aikaan hyvinvoiva yläluokka jatkaa elämäänsä ja sulkee silmänsä ympärillään tapahtuvilta kauheuksilta. Onpa heidän joukossaan niitäkin, jotka katsovat vankien suorastaan ansainneen kohtalonsa. Jotkut julkeavat jopa puhua punaisia kalvavasta taudista ja tartunnasta, joka valkoiseen on kitkettävä kansakunnan keskuudesta.

Mutta on myös niitä sodan aikana valkoiseen puolelle kuuluneita aivan tavallisia kansanmiehiä ja -naisia, jotka ymmärtävät millaiseen katkeamattomaan, sukupolvetkin ylittävään vihan ketjuun tapahtumat johtavat. Niiden lukemattomien ihmisten, jotka ovat viimeisten kuukausien aikana nähneet läheistensä kuolevan, kotiensa tuhoutuvan ja isänmaataan häpäistävän, on vaikea unohtaa kokemaansa. Voidaanko sitä heiltä edes vaatia?

Yläluokkaan kuuluvien korkeasti koulutettujen ihmisten pitäisi kyetä näkemään maassamme tapahtuvat hirveydet laajemmassa yhteydessä ja ymmärtää syiden ja seurauksien välisiä suhteita. Heiltä voidaan perustellusti vaatia enemmän kuin huonosti koulutetulta ja tietoisestikin harhaan johdetulta väestöltä.

Meidän jokaisen on syytä katsoa peiliin ja nähdä oma vastuumme tässä kansallisessa murhenäytelmässä. Viimeiset kymmenen vuotta olemme epärealistisesti luottaneet Suomen kansan ymmärrykseen ja arviointikykyyn ja sallineet sosialistisen propagandan ja kansankiihottamisen. Olemme suhtautuneet poliittisiin vaaleihin piittaamattomasti ja siten antaneet sosialistisille aatteille kasvutilaa. Maastamme on puuttunut kuri ja järjestys, mikä nyt, selvemmin kuin koskaan, on nähtävissä.

Osa yläluokasta, minä itse ensimmäisenä, on suurten sotateollisuudesta saatujen voittojen turvin viettänyt yltäkylläistä elämää ja ylenkatsonut epämukaviksi katsomiaan lakeja. Esimerkiksi alkoholilain sisältö on käytännössä kaukana todellisuudesta. Käytöksemme on ollut omiaan herättämään kateutta, joka on ollut helppo kanavoida vihaksi. Eikä vihasta ole pitkä matka julmuuteen.

Tällaisen kansallisen murhenäytelmän keskellä meidän ihmisten on vaikea säilyttää suhteellisuudentajuamme. Viimeisten neljän vuoden aikana olemme saaneet lehdistä lukea kymmenistä miljoonista kuolleista ja haavoittuneista. Olemme kuulleet ns. kulttuurikansojen harjoittamasta julmuudesta, varkauksista ja keskellä kirkasta päivää tehdyistä ryöstöistä. Kansamme oikeustajua ovat myös eittämättä horjuttaneet maatamme täysin vapaasti terrorisoivat venäläiset sotilaat. Ei ole ihme, että tällaisissa oloissa ihmisten käsitys oikeasta ja väärästä on hämärtynyt. 

Monet ovat tarttuneet aseisiin täysin vakuuttuneina asiansa oikeutuksesta. He ovat uskoneet venäläisten propagandan sosialistisesta ihannevaltiosta, jossa kaikki kansalaiset ovat tasavertaisessa asemassa.

Huonosti koulutetut ja sivistymättömät ihmiset eivät ole huomanneet tulleensa harhaan johdetuiksi ja kulkeneensa kohti väistämätöntä onnettomuutta. He ovat uskoneet olleensa osa suurvallan sotajoukkoja ja kokevat, että heillä on oikeus rulla kohdelluksi tavallisina sotavankeina. Uskon, että olisi suurta viisautta olla kieltämättä heiltä tätä oikeutta.

Meidän kannattaisi Saksan mallin mukaisesti armahtaa kaikki 70 000-80 000 vankiamme ja määrätä heidät tuomion pituudesta riippuen 2-4 vuodeksi pakkotyöhön. Heille pitäisi työstään maksaa samaa palkkaa kuin muille työntekijöille, kuitenkin sillä erotuksella, että rahat maksettaisiin pankkitilille, josta vangit saisivat ne vasta vapauduttuaan käyttöönsä. Rangaistusta suorittaessaan he saisivat käyttöönsä vain sen verran rahaa kuin tarvitsevat välttämättömiin menoihinsa. Mikäli vanki syyllistyy uudestaan rikokseen, hän menettää ansaitsemansa palkan. Vastuu vankien valvonnasta olisi työnantajalla.  Olen vakuuttunut, että  tämä on ainoa tapa palauttaa  työnantajien ja työntekijöiden välinen luottamus ja siten turvata maamme rauhanomainen kehitys tulevaisuudessa.

Lopuksi omantunnon kysymys meille kaikille valkoisille. Mitä sellaista punaiset ovat tehneet, mihin me itse emme voi sanoa olevamme syypäitä? He ovat yrittäneet vallankaappausta, ja nyt me, jotka olemme taistelleet lain, oikeuden ja maailman demokraattisimman valtiomuotomme puolesta, olemme syyllistymässä samaan.

Nujertamalla aseellisesti maamme suurimman puolueen unohdamme samalla sen 48 prosentin kannatuksen, jonka jätämme itsevaltaisesti ottamatta huomioon koko maatamme koskevassa päätöksenteossa. Tämä ei ole parlamentarismin periaatteiden mukaista, vaan kunniatonta hokkuspokkuspolitiikkaa, joka ei ole tuleville sukupolville puolusteltavissa.

On ryhdyttävä sanoista tekoihin. Ensimmäiseksi on joukkoteloitukset saatava ankarien rangaistuksien  uhalla loppumaan.

Mustio 25. toukokuuta 1918

Hjalmar Linder