Valehtelemisen keveys

Raha menee Saksan ja Ranskan pankkeihin. Niin varmaan. Mutta miksi? Oma arvaukseni: ilman muutaman vuoden takaista isoa rahoituspakettia Ranskan pankit olisivat menneet nurin.

Minun, joka olin mukana kaatamassa Suomen pankkeja 1991, ei ole yhtä helppo valehdella kuin Arhinmäen ja näiden muiden.

Tuo leuhkaisu ei ole perätön. Minulla oli erilaista tohtorinväitöstä ja työpaikan vaihdosta ja niin edelleen. Suomen suuren kriisin yhteydessä oli jonkin aikaa niinkin erikoinen tilanne, että erään asianajotoimiston toimeksiantajana oli eräs oikeuskansleri ja muuan häntä korkeampi taho, ja palkattomana työntekijänä oli eräs hovioikeudenneuvos.

Sellainen taitaa olla lainvastaista. Eduskunnan ponsilauselman johdosta oli kuitenkin selvitettävä, ketkä kaikki pannaan syytteeseen eli yritetään saada rikosoikeudelliseen vastuuseen. Ei niitä paljon ollut. Tyhmyys ja taitamattomuus ei ole rikos, aikaansaamattomuus on, jos asianomainen on virkamies. Jos hän on luottamushenkilö, esimerkiksi pankin neuvostoissa, hän vastaa vain rikosoikeudellisesti. Vahingonkorvausvastuu on eri asia. Sitä en tässä käsittele. Se tiedettiin jo matkan varrella, että aivan lian monien ”tavallisten ihmisten” ja pikku yritysten kohtalo oli kauhistuttava, taloutta ajatellen historiamme pahimpia.

Mutta jos pankki menee nurin, se merkitsee usein muun muassa asuntolainojen äkillistä erääntymistä, eli koti menee alta. Jos entisten kommunistien ja nykyisten suosionkalastajien vaatimus, jonka mukaan annetaan herrojen maksaa ja pankkien vastata, olisi käytännössä toteutettavissa, se olisi toteutettu. Viimeksi eilen Suuressa valiokunnassa esitetty tuon suuntainen kehotus on suunnilleen sama kuin neuvoisi nälkäistä syömään lusikan.

En kuitenkaan halua herjata edes opposition poliitikkoja, sillä heillä on vaikea virka.

Sitä en mitenkään ymmärrä, ettei Henry Kissingerin kirja Kiinasta (On China) kulu kaikkien käsissä, eikä liioin viimevuotinen ”World Order”, joka sisältää pohdintojen kansojen luonteesta ja historian kulusta.

Ei mitään väliä, mitä mieltä kukin on Kissingeristä. Minä en saisi unta samassa huoneessa kuin hän, en ehkä edes samassa rakennuksessa. Pitäisin moottoripyöräilijän hansikkaita, koska pelkäisin, että hän varastaa minulta sormet.

Selostukset lukuisista keskusteluista Maon, Tshoun ja Dengin ovat niin opettavaisia siksi, että kiinalainen perinne on täysin toinen ja kuitenkin toisaalta sama. Yksikään kiinalainen – eikä yksikään amerikkalainen, paitsi Carter – ei koskaan kuvitellutkaan tarkoittavansa, mitä sanoo, eikä tekevänsä, mitä lupaa.

Tämä sääntö koski myös yksityisluonteisia tokaisuja. ”Harva kuuntelee minua enää” tarkoitti Maon sanomana, että ”harvat” eli puolue-eliitti oli ajettu kuuntelemaan Maon jokaista vaikeaselkoista äännähdystä hengenmenon uhalla ja lisäksi että Mao oli perimmäisen maailmanjärjestyksen mukaan ylittämätön nero kaikilla mahdollisilla aloilla.

Toista viikkoa olemme saaneet nyt kuunnella hitusen toisistaan poikkeavan perinteen mukaista valehtelua, välillä kreikkalaisten, välillä Brysselin väen ja järjestöjen.

Kirjoitan tämän kehuakseni kahta suosikkiani. Helsingin Sanomat yrittää. Yle teeskentelee yrittävänsä mutta siitä huolimatta onnistuu joskus tulkitsemaan hyvin vaikeita asioita. Viimeksi kun katsoin tarkasti, Pasilassa ja maailmalla oli äänessä pelkästään nuorehkoja naisia, ja Pasilan päässä pärjättiin jopa hetkensä vaistonneille B-luokan taloustieteilijöille, jotka ovat nyt rynnistäneet edistämään omaa uraansa laukomalla osatotuuksia. Ja sen he tekevät riittämättömien faktojen pohjalta.

Kun luin lehdestä ihannoimani Esko Valtaojan haastattelua ja näin olevani taas jokseenkin kaikesta eri mieltä, pysähdyin pohtimaan eri koulutussuuntausten vaikutuksia. Valtaoja sanoi harrastavansa elämässään ja toiminnassaan faktoja. Hän on luonnontieteilijä. Minä en harrasta faktoja – siis en erityisemmin. Lakimiehenä ei voi toimia pelkkien tosiasioitten turvin. Se että joku syyllistyy törkeään liikenteen vaarantamiseen ei ole mikään fakta. Rikosnimike on käsite, joka saa sisällön lähinnä rikoslaista, mutta totuuden kanssa sillä ei ole tekemistä. Jonkun ihmisen syyllisyys taas todetaan mm. todistusmenettelyssä, joka sekään ei liity faktoihin eikä johda aina edes ”totuuteen” – syyttäjän väittämä syyllisyys voi jäädä selvittämättä eli totuutta ei saada koskaan tietää.

Historiaa ei voi kirjoittaa eikä ymmärtää, jos pysytään faktojen piirissä. Esimerkiksi se ei ole tosiasia, että kuvan ajopuun kappale on kuikan näköinen.