Sorpas

”Soita mulle Sorpas, taikka ryyppään Herpas. Soita laulu Rootoksen!...Kerran Rootokseen taas lähden, estää ei voi kutkaan. Täällä Pohjantähden alla mies vain joutuu putkaan…”

Huolestuin itsekin suomalaisten huonosta maineesta. Juha Watt Vainio kertoi, kuinka se oikein meni. Herbaa ei muuten enää saa. Muisti on kertovinaan, että oli tuhtia tavaraa. Olisiko Vainio viitannut hankalasti muistettaviin janojuoman nimiin, kuten ouzoon tai rakiin? Jos suomalainen turisti tilasi Herbaa, ehkä hän sai noita. Raki ainakin noudattaa fysiikan lakeja. Se mikä menee alas, tulee ylöskin.

Miksi Carl Mikael Bellman oliksi jotenkin hienompi kuin Vainio tai Tatu Pekkarinen? Juoppojen renkutukset ovat yhtä sytyttäviä kuin vanhat virret. Sävelkin on välillä sama.

Kerron teille joskus lähemmin muistin merkillisyyksistä. Laulajat ja näyttelijät osaavat ulkoa vaikka mitä. Sata laulua tai kymmeniä näytelmiä ei ole paljon mitään. Tosin nämä ammattilaiset usein sanovat, että vuosien kuluttua niissä on hiukan muistiin palauttelemista ja että lauluissa sävel, näytelmissä asiayhteys auttavat kummasti. Omasta puolestani lisään, että runoissa mitta auttaa niin paljon, että välillä epäilen koko keksintöä muistin tueksi.

Pari päivää sitten maalla pääsin ongelmitta mielettömyyteen. Tuo ”no-mind” eli mielen puute on eräissä idän uskonnoissa nostettu tavoitteeksi, ja se onkin jalo päämäärä. Syömään ruvetessa olin siinä määrin luonnon tilassa, että luulin laulua pohjalaiseksi – hurja oli paappa jo aikoinaan. Hurjempi vielä tuli poijastaan…

Se on ”Hulivilipoika”. Sanat Tatu Pekkarinen, joka oli Vainion malli ja esimerkki siinä kuin Helismaakin, ja nämä kaikki puolestaan Juicen. Pekkarinen ei ole enää kovin tunnettu. Onneksi "Kaunis Veera” –elokuva, oikeastaan ”Balladi Saimaalta” on edelleen television päiväohjelmistossa. Ketään ei häiritse, että Kaunis
Veera on sama sävelmä kuin ”Sepän sälli”, koska jälkimmäisenkin alkuperä on mutkikas. Lisäksi siitä, kuten asiallisista ralleista yleensä, on ronskeja ja huomattavan ronskeja versioita.

Keskiajan historia käyttää siis nyt lähdeaineistona pyhimystarinoita ja jopa kaikin puolin päättömiä eepoksia. Sata vuotta siihen meni että historiantutkijat huomasivat lukutaidon tarpeen. Hienossa seurassa puhutaan diskurssin strategioista, vaikka mielestäni ei ole hienoa panna kahta sivistyssanaa peräkkäin.

Jos toisin sanoen tutkii Suomen menneitä vuosikymmeniä, Me Tammelat tai Heikki ja Kaija tai Naapurilähiö on luultavasti parempi lähde kuin Allardt – Littunen tai Antti Eskola. USA:ssa on jo huomattu, että Peyton Place kertoo kumman paljon myös asenteiden muutoksista, ja Kauniit ja rohkeat ilmeisesti vielä enemmän.

Asenneilmaston kuvana ja ilmaisijana kaupallinen viihde ja puoli-kansanlaulu, jolla siis tässä yhteydessä tarkoitetaan halpahintaisia renkutuksia, ovat uskomusjärjestelmien kuvia. Luultavasti uskomusjärjestelmä on myös poliittisesti hyvin keskeinen asia. Hyysäämmekö rosvoja? Lapioimmeko raha Sorpaksille?

Faktat eli tosiasiat eivät ole tärkeitä, koska ne eivät kiinnosta ihmisiä. Ostokset (kuluttajakysyntä) ja äänestäminen valtiollisissa ja kunnallisissa vaaleissa määräytyvät uskomusten pohjalla. Itse asiassa myös terveys (hoito ja hoiva) on hyvin keskeistä uskomusten teutaroinnin aluetta. Jatkuvasti väitetään, että puolet ihmisten syömistä lääkkeistä on turhia ja kaikki liian kalliita.

Tuosta lääkeasiasta en halua nyt jatkaa keskustelua, koska tietoni eivät riitä. Biologian puolella kuitenkin näyttää selvältä, että syöminen ja ruuansulatus, mukaan luettuna elimistön mikrobit, saattavat vaikuttaa luultua paljon enemmän mieleen. Esimerkkikysymys: aiheuttaako penisilliini masennusta? (En tiedä.)

Olen kuitenkin ymmällä. Vanhojen kertomusten ja laulujen pyhä kolminaisuus oli etenkin nuorille miehille viina, tupakka ja holtittomat sukupuolisuhteet. Onko siinä jokin logiikka, että julkinen valta ruhjoo näitä kaikkia? Käytännössä kaikki, mitä maalaismies teki elääkseen ja levätäkseen muutama vuosikymmen sitten, on nyt kiellettyä tai paheksuttua. Olisiko tässä edistysharha?